Aiemmassa postauksessa puhuin hieman numerologiasta ja yhdeksännestä vuodesta, kollektiivisesti ja henkilökohtaisessa elämässäni. Oon tehnyt paljon itsetutkiskelua ja tarkastellut elämääni, unelmiani ja toiveitani. Tietoisesti miettinyt sitä, mistä kuuluisi päästää irti. Mikä kaikki on aika hyvästellä. Menin todella syvälle näihin ajatuksiin ja se alkoi sattua. Ymmärsin, että sen kuuluukin sattua, jotta uutta voi syntyä. Koska synnytys on kivuliasta.
Sieluni on alkanut varistelemaan lehtiä, jotka eivät enää kasva kevääseen. Oon ollut myrskyävän meren keskellä ja kaikki mitä oon itse voinut tehdä, on ollut pitää kiinni veneen laidoista ja pysyä kyydissä. Itse en voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta aina voin valita. Valita mitä näen tai teen, miten suhtaudun. Ilmassa on ollut väsymystä, turtumista, haikeutta. Joku suurempi asia vielä odottaa hyvästejä.
Numerologian vuonna 9 universumi ei kysy ”jaksatko pitää vielä kiinni?”, vaan kysymys on ”uskallatko päästää irti?”. Irtipäästäminen on epämiellyttävää ja tuskallista. Mutta sitä seuraa aina vapaus ja rauha. Aika irtipäästämiselle on, mikäli asia ei enää vie sua eteenpäin ja palvele sua. Se voi olla yllättäväkin asia – esimerkiksi rakastava ja lämmin parisuhde.
Joskus intuition ääntä voi olla vaikea kuulla
Kun tapasin puolisoni, näin ilmassa jatkuvasti merkkejä ja synkronisiteetteja siitä, että oon menossa oikeaan suuntaan. Että tämä on oikea ihminen ja kumppani mulle. Toivottomana romantikkona tulkitsin kaiken ja halusin uskoa niin, että tietysti me ollaan loppuelämä yhdessä. Osasin nähdä myös realiteetit ja ymmärsin ihastumis- ja rakastumisvaiheen tuoman pakahtumisen, mutta kaikki tuntui selittämättömällä tavalla vain ja ainoastaan oikealta.
Rakastan puolisoani valtavasti ja uskoin, että meillä on mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen ja loppuelämään. Mutta sitä uskoa koeteltiin runsain ottein. Tässä kohdassa olin kaivautunut syvyyksiin etsimään ydintä, omaa sisintä tunnettani asian laitaan. Oon ollut todella suuressa ristiriidassa. En avaa suhteemme yksityiskohtia konkretian tasolla enempää, mutta oma sydän on nykinyt molempiin suuntiin. Omalta osaltani oon tehnyt lähes kaiken mitä voin ja toisaalta en halua, että oman itseni kustannuksella menisin jatkuvasti äärimmilleni. Toinen puoli mussa haluaa irrottaa ja astua täyteen vapauteen, astua uudelle maaperälle tutkimaan paikkoja. Toinen puoli uskoo syvästi ja kaipaa turvaa ja yhteyttä sielunkumppanista.
Ja sydän rakastaa täysillä. Se ei olisi rakkautta, jos tämä ei sattuisi näin paljon. Oon valmis päästämään irti parisuhteestani, jos se niin on tarkoitettu. Ehkä universumi viestittää, että puolisoni tuli elämääni vain hetkeksi opettamaan mulle tietyt asiat. Ja nyt tehtävä on täytetty. Oon oppinut asettamaan rajoja. Vaatimaan kunnioitusta ja turvaa. Oon uskaltanut rakastaa aidosti ja täysillä koko sydämestäni. Oon pysynyt toisen vierellä vaikeina hetkinä, kahlannut läpi tuskan. Iloinnut ja tuntenut valtavaa riemua toisen kanssa ja puolesta. Antanut anteeksi vaikka sydäntä on riipinyt ja se on huutanut tuskaansa. Oon oppinut muistamaan sen, kuka todella oon.
Vaikka parisuhde tulisikin päätökseen, rakkaus ei lopu siihen. Se säilyy ja ajan saatossa muuttaa muotoaan. Jossain kohti se ei välttämättä kohdistu enää itse ihmiseen, mutta hänen sieluunsa kylläkin. Tulen aina olemaan kiitollinen hänestä. Hän on opettanut mulle niin paljon. Suurta rakkautta on se, että osaa tehdä molempien sieluja ruokkivan päätöksen suhteen tilasta. Jos molemmat voivat paremmin erillään, eroaminen on aina oikea ja hyvä ratkaisu. Se sattuu, se repii ja musertaa. Etenkin kun jäljellä on niin valtava määrä rakkautta. Mutta se ei ole maailmanloppu. Se on aina uusi alku ja mahdollisuus.
Aika päästää irti
Alusta asti oon pitänyt meidän suhdetta taianomaisena. Meidän välillä on joku syvempi yhteys ja sitä ei voi sanoin selittää, vain kokea. Jokaisessa parisuhteessa on riitoja, ongelmia ja vaikeuksia. Ne voivat solahtaa osaksi arkea tai näyttäytyä pitempinä vaikeina kausina ja ajanjaksoina. Toki meidänkin parisuhteessa oli omia ongelmiansa ja riitoja, kuten asiaan kuuluu. Mutta suhteemme perusta oli kunnossa, eikä siinä ollut varsinaisesti vikaa.
Päätimme jatkaa omien polkujemme kulkemista molemmat tahoillaan. Toimiva parisuhde vaatii sen, että molemmat osaavat olla itsensä kanssa, kunnioittaa toisen lisäksi myös itseään. Kasvoimme molemmat valtavasti suhteemme aikana, mutta kasvua täytyy jatkaa nyt ilman toista. Päätös oli valtavan raskas ja vaikea. Erostamme on vain kaksi päivää, joten oon vasta tämän matkan alussa.
Koen yhtä aikaa valtavaa epäuskoa, surua ja helpotusta. Sydäntä riipii ja suru tuntuu valtavana, raskaana möykkynä rinnassa. Kun itku tulee, musta tuntuu, etten saa millään itkettyä kaikkea ulos. Ja sitten se loppuu ja rauha laskeutuu. Ihanat muistot virtaavat mieleen ja ajatus siitä raastaa, etten enää voi jakaa elämän pienimpiä ja hölmöimpiä asioita hänen kanssaan. Sattuu myös valtavasti ex-puolisoni puolesta, kun mietin sitä, kuinka paha olo hänellä varmasti nyt on.
Samaan aikaan kuitenkin oon myös valtavan helpottunut. Asialle saatiin päätös, eikä tarvitse enää roikkua löysässä hirressä. Suhteen viime hetket olivat vaikeita, kun molemmat aavistivat että ero on tulossa. Mulla on edessäni nyt valtavan suuri muutos ja uusi alku. Olo on todella vapautunut ja innostunut niinä hetkinä, kun sydän ei muistuta murenemisestaan. Tiedän, että aika on ainut asia mikä auttaa ja otan tämän kaiken vastaan kiitollisuudella. Aion tuntea joka ikisen tunteen ja elää joka ikisen hetken tässä prosessissa. Vielä tulee se päivä, kun alkaa helpottaa.
Oon ihan valtavan kiitollinen tästä parisuhteesta ja ihmisestä, jonka kanssa sain sitä elää. Rakkaus oli aidointa mitä voi olla, se oli molemmin puoleista ja runsasta. Ja se on edelleen, ei se mihinkään oo hävinnyt. Erosimme hyvissä ja lämpimissä väleissä ja sovimme olevamme tarvittaessa toistemme tukena tällä matkalla. Kuka tietää, vaikka palaisimme vielä yhteen jossain toisessa ajassa ja paikassa. Se ei oo poissuljettua, mutta ei myöskään tarkoituksena. Mutta jos meidät on yhteen tarkoitettu, meidän tiet tulee vielä kohtaamaan.
Mene rohkeasti kohti sitä, mitä pelkäät
Asioiden ei tarvitse olla ehdottomia. Tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon taivas, sillä se on sitä, mihin olemme tottuneet. Vaikka elämä tuntuisi kurjalta, juurrumme haitallisiin tapoihimme tai ihmissuhteisiin, sillä ne on tuttua ja turvallista. Tuntematon pelottaa. Ja mua pelottaa. Pelottaa päästää irti ihmisestä, jota niin valtavasti rakastan. Ja samalla se on rakkautta suurimmillaan. Pelottaa aloittaa täysin uudenlainen elämä ilman vakituista asuntoa, vaikka siitä oon haaveillut vuosia. Pelottaa se, että universumi johdattelee mua nyt hyvin selkeästi siihen suuntaa, mihin mun kuuluu kulkea.
Rohkeutta ei ole se, ettet pelkää. Rohkeutta on se, että vaikka sua pelottaa, niin teet silti. Tarvitset pelon tunnetta selviytyäksesi elämässä, se on luonnollista ja inhimillistä. Voit antaa pelon tunteen viipyillä ja olla, kun lähdet tekemään suurta muutosta. Järkevästi ajateltuasi varmasti tiedät itsekin, ettei asia ole sellainen, mihin voisit kuolla (jos se ei ole). Sulla on kaunis ja ainutlaatuinen elämä elettävänä, joten mene ja elä! Älä anna pelon rajoittaa sitä. Voit aina palata läsnäoloon ja hengitykseesi. Hengitä syvään ja kerro itsellesi, että kaikki on hyvin. Koska kaikki on hyvin.
Kuten sanoinkin, oon vasta uuden vaiheen alussa. Tulen tuntemaan vielä melkoisen tunteiden kimaran. Elän päivä kerrallaan, tarvittaessa hetki kerrallaan. Mulla on elämässä rakkaita ihmisiä, läheisyyttä, turvaa ja ihanaa tekemistä. Ja mulla on elämässä itseni. Itse tulen olemaan itseni suurin tuki ja turva. Vaikka nyt sattuu ja on vaikea hengittää, vielä jonain päivänä muistelen tätä hetkeä ilolla ja kiitollisuudella siitä, että sain mahdollisuuden oppia.