Avainsana: yksinäisyys

Yksinäinen auringonlasku

Julkaistu tekijä Noora

Istun Uusikaarlepyisen sataman aallonmurtajan kivellä ja katselen auringonlaskua. Taivas on lempeän oranssi vain auringon ympäriltä mutta muuten haalean vaaleansininen ja kauempana leijailee muutama harsomainen pilvenhaituva. Ei intensiivistä tai henkeäsalpaavaa, mutta kaunista silti. Aurinko näyttää painavalta painuessaan hiljalleen alemmas horisontissa tummana huokuvien puiden taakse. Mietin, kuinka paljon pidempään merellä seilaavat veneilijät näkevät illan viimeiset säteet. Ne, jotka seilaavat puiden tuolla puolen. 

Maisema on hellä ja kaunis, mutta olen silti yksinäinen. Laajana avautuva taivas ja saarten saartama meri tuntuvat yhtä aikaa ahtailta ja liian suurilta. Olen niin pieni ja yksin. Samaan aikaan sisälläni vallitsee syvä rauha. Yksinäisyys on ystävä, joka on luonani pidemmällä vierailulla. Se on viihtynyt luonani jo pari viikkoa, välillä kadoten hoitamaan omia juoksevia asioitaan ja sitten palaten luokseni. Nyt se istuu vieressäni kivellä ja halaa minua. Ja annan sen olla. Tulemme olemaan ystäviä aina, mutta välillä hän lähtee luotani pidemmiksi ajoiksi.  

Maailma tuntuu suurelta ja avoimelta. Minulla on vielä viikko kesälomaa jäljellä, jonka jälkeen menen kolmeksi viikoksi töihin. Sitten olen täysin vapaa tekemään mitä tahansa. Katselen meren aaltoja, ne näyttävät pehmeiltä ja lipuvat tasaisesti kohti murtajaa, kunnes hajoavat hennoksi liplatukseksi. Entä jos lähtisinkin Ruotsiin, kun olen vapaa? Mikä minua Suomessakaan pidättelee? Mietin, olisinko onnellisempi Ruotsissa. Ei, en halua jahdata onnellisuutta ja etsiä sitä toisaalta. Entä jos vain menen Ruotsiin, koska haluan? Suomessa minulla olisi vielä paljon nähtävää ja koettavaa, mutta Ruotsi on kiehtonut minua aina. Ja onko se oikeastaan minkään pakenemista, jos ei enää ole mitään, mitä paeta? Olen vapaa tekemään mitä vain.  

Ajatus Ruotsista saa minut innostumaan ja tuntemaan kiitollisuutta. Vai onkohan kiitollisuuden aiheuttaja sittenkin puiden taakse painuva aurinko. Rakastan auringonlaskuja ja sydämeni sykähtää aina sillä hetkellä, kun valopallon viimeiset pilkahdukset katoavat lopullisesti siltä illalta. Niinä hetkinä ajattelen luontoäitiä ja sitä, että aurinko on minulle jumalatar. Auringon elämäntehtävä on nousta ja laskea, säteillä valoa ja lämpöä. Niin yksinkertaista ja kaunista. Juuri sitä, mitä omalta elämältänikin haluan, ja sitä kohti olenkin suuntaamassa. Ehkä alitajuntani sykähdyttää sydäntäni viimeisten säteiden hetkellä juuri siksi, että se on sieluni syvin toive. 

Minua alkaa paleltaa. Olen niin tottunut viime viikkojen paahtavaan kuumuuteen, että nämä vilunväreet tuntuvat epämukavilta. Mutta niinhän tuntui läkähdyttävä kuumuuskin, eikö tosiaan koskaan ole hyvä. En jää vellomaan epämukavuuteen, sillä tosiasiassa kaikki on hyvin ja mieleni on levollinen. Kun nousen lähteäkseni, en enää huomaa viileyttä, vaan se muuttuu miellyttäväksi sopivuudeksi. Kävellessäni takaisin autolle mieleni on tyynempi kuin vienosti väreilevä meri. Yksinäisyys jättäytyy muutaman askeleen päähän taakseni, mutta kuulen sen vaimeat askeleet. En kiristä tahtia, en juokse pakoon. Se saa tulla yöksi viereeni.   

Yksinäisyys on ystävä

Julkaistu tekijä Noora

Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja nauttinut omasta ajasta. Ja näin on nykyäänkin. Mutta viime aikoina oon kohdannut huomattavasti useammin yksinäisyyden tunteen. Silloin tällöin yksinäisyys koskettaa varmasti lähes jokaista meistä, mutta toisinaan itselläni ne hetket tuntuu tulevan kausittain. Nyt on taas yksinäisyyden kausi menossa.

Kyse ei ole siitä, että kaipaisin seuraa. Että olisin konkreettisesti yksin. Toki vietän paljon aikaa yksin ilman ihmisiä ympärilläni, mutta pohjimmiltaan tunne kumpuaa sisältäpäin. Kun tunne ottaa vallan, ystävistä voi saada hetkellistä helpotusta, mutta todellista tyhjyyttä mikään seura ei pysty täyttämään. Yksin olo ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Yksinäisyyttä voi kokea elämässään myös silloin, kun ympärillä ei oikeasti ole läheisiä ja turvallisia ihmisiä. Mulla niitä on, joten se ei kosketa minua.

Yksinäisyyden tunne on viesti universumilta

Toisinaan, niin kuin tälläkin hetkellä, en keksi varsinaista syytä sille, miksi tunnen olevani yksinäinen. Eikä sille tarvitse syytä tietääkään, mutta koska pohdin asioita syvällisesti, oon pohtinut tätäkin. Elämässäni ei oo mitään konkreettista syytä, miksi tämä olo on ollut kylässä näin pitkään. Ympärilläni on ihania, välittäviä ihmisiä, elän hidasta ja läsnäolevaa elämää, meditoin ja huolehdin mielen lisäksi kehoni hyvinvoinnista.

Oon turvautunut oman intuition kuunteluun, tarot-kortteihin ja universumin merkkeihin. Numerologinen yhdeksäs, eli syklin viimeinen vuoteni alkaa olla loppusuoralla. Uskon, että tämä yksinäisyys liittyy vahvasti siihen. Oon päästämässä irti viimeisistäkin asioista, joista mun on määrä luopua voidakseni kasvaa täyteen potentiaaliini.

Kesän aikana mun elämään on tuotu ihmisiä menneisyydestä. Heidän kanssaan meillä on yhteys aiemmin lakannut, mutta he ottivat muhun itse uudelleen yhteyttä. Innostuin näistä yhteydenotoista ja juttelin heille mielelläni, toista jopa tapasin pari kertaa. Ajattelin, että ehkä näistä ihmissuhteista voisi syntyä vielä uudelleen jotain, Sitten molemmat hiljenivät ja vetäytyivät. Jättivät mut ihmettelemään, mitä nyt yhtäkkiä tapahtui. Ja se tuntui pahalta.

Tulin siihen päätelmään, että tämä oli universumin viesti, oppiläksy mulle vielä tähän viimeiseen vuoteen. Mun on opeteltava päästämään irti ihmisistä, olla olematta se, joka koittaa saada asiat toimimaan. Näistä ihmissuhteista ei ollut tarkoitus kasvaa enää mitään, vaan mun oli kohdattava viimeiset hyvästit. Mun täytyy pitää rajoistani kiinni ja toimia omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Se on osa sielun kasvua kohti korkeampaa itseäni.

Jotain parempaa on rakentumassa hyväksesi

Sanotaan, että kun tunnet olosi yksinäiseksi, universumi valmistelee sulle silloin jotain mahtavaa. Yksinäisyyden tunne on kuin tyhjyyttä. Ja tyhjää tilaa tarvitaan, jotta uutta mahtuu tilalle. Jotain uutta, parempaa ja merkityksellisempää. Kasvu tapahtuu useimmiten kivun kautta, ja yksinäisyys tekee kipeää. Vain sen tunteen kohtaamalla annat sille luvan myös lähteä. Yksinäisyys poistuu, kun se ja sinä olette siihen valmiita.

Vaikeat tunteet ovat nimensä mukaisesti vaikeita. Niiden kohtaaminen voi joskus tuntua mahdottomalta, mutta se kannattaa tehdä. Tunteen voi kohdata ja käsitellä vain tuntemalla sen, mitään sen konkreettisempaa tekemistä se ei vaadi. Älä pakene sitä muuhun tekemiseen tai ihmisten seuraan. Koe ja elä tunne läpi.

Ja aikanaan yksinäisyys väistyy. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tulevaisuutesi rakentamisessa. Kuinka onnekkaita me ihmiset olemmekaan, kun saamme tuntea niin paljon ja vahvasti. Miltä elämä enää tuntuisi, jos ei seassa olisi niitä hankalia päiviä ja vaikeita tunteita? Jatkuva ilo ja nautinto turruttaisi meidät.

Vaalin yksin oloa ja yksinäisyyttä

Autossa asuessa voisi kuvitella, että elämä on jatkuvasti yksinäistä. Todellisuudessa vietän nykyään enemmän aikaa toisten ihmisten seurassa kuin asunnossa asuessa. Ystäviä tulee nähtyä useammin ja spontaanimmin. Myös tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy enemmän ihania kohtaamisia ja uusiin ihmisiin tutustuu herkemmin. Ja myös omaa aikaa yksin saan juuri niin paljon kuin haluan. Itsekseni ollessa en lähtökohtaisesti tunne oloani yksinäiseksi, sillä oon itse itseni paras ystävä.

Ja nyt, kun tämä yksinäisyyden tunne on läsnä, otan myös sen ystäväkseni. Reflektoin ja tunnen. Käsittelen asioita piirtämällä ja kirjoittamalla. Pysähdyn itseni ja elämän äärelle. Menen luontoon. Nämä kaikki ovat mahtavia työkaluja vaikean tunteen käsittelyyn. Mutta myös pelkkä oleminen ja tunteminen riittää. Toisten ihmisten seura, sarjan katselu tai liikunta ei aina tarkoita pakenemista. On sallittua hakea lohtua, kun tuntuu pahalta. Mutta jos tuntemisen sivuuttaa kokonaan, tunne jää jumiin eikä pääse pois.

Oon tällä hetkellä lomalla ja lähdin reissun päälle. Toisinaan yksinäisyyden tunne saa mut hyppäämään auton rattiin ja vaihtamaan maisemaa. Huomasin tämän itsessäni parin lyhyen ajomatkan jälkeen ja pysähdyin sen äärelle. Miksi en halua jäädä pitemmäksi aikaa kauniiseen paikkaan? Miksi haluan ajaa yksinäisyyttä karkuun? Tosiasia on se, että aina kun lähden ajamaan, yksinäisyys istahtaa pelkääjän paikalle ja kiinnittää turvavyön.

Ja sitten lopetin pakenemisen. Olin taas vaihtamassa maisemaa myöhään illalla, vaikka aluksi ajattelin jääväni toiseksikin yöksi. Tämä paikka on luksusta: rauha, kaunis ranta, vesivessa ja suihku, kesäkahvila ja juokseva vesi kanistereiden täyttöön – kaikki samassa paikassa. Ja silti olin päättänyt lähteä. Silloin havahduin, mulla ei oikeasti oo kiire minnekään.

Tämä on myös mulle vaikea tunne. Tätä tekstiä kirjoittamalla prosessoin asiaa myös itse ja oivallan taas lisää itsestäni. Ja oon kiitollinen, että teen niin. Tämä on taas askel eteenpäin. Vielä tulee se hetki kun ymmärrän, mitä varten tämä yksinäisyys on tällä hetkellä läsnä.