Avainsana: vaikeat tunteet

En pelkää enää mitään

Julkaistu tekijä Noora

Syksy, irtisanoutuminen ja etäisyys kaikkeen on nostanut pintaan ihan valtavasti asioita. Mulla on ollut todella rankkaa henkisesti ja hetkittäin todella vaikea olla itseni ja elämäni kanssa. Vuosi sitten olin todella, todella synkässä paikassa ja koin olevani pahemman kerran hukassa. Tämä syksy ei oo ollut ihan niin vaikea, mutta omalla tavallaan myös todella haastava. Tiedän, että kaiken tämän kokeminen vie mua rytinällä taas eteenpäin ja oon joutunut muistuttamaan itseäni siitä. Musta on tuntunut, että oon kääntynyt vahvasti sisäänpäin, vetäytynyt kesän jäljiltä kuoreeni ja tehnyt työtä itseni kanssa, elänyt omassa maailmassani.

Paljon ideoita oon saanut kirjoittamiseen, mutta ne eivät oo virranneet läpi paperille (tai läppärin näytölle) asti. Asioiden ja tunteiden sanoittaminen on tapahtunut lähinnä pääni sisällä, mutta en oo saanut kanavoitua juuri mitään ulos. Tällä hetkellä musta kuitenkin tuntuu, että pahin on toistaiseksi takanapäin, oon levollisin mielin ja pystynyt rentoutumaan. Oon viettänyt nyt parin viikon ajan omaa hiljaista retriittiäni ja ollut vapaa kaikista suunnitelmista ja tekemisestä. Viettänyt aikaa luonnossa ja inspiroivien kirjojen parissa.

Etäisyys kaikkeen loi tilaa kohdata totuuksia

Viimeisen työpäivän jälkeen vietimme mun synttäreitä kahden ystäväni kanssa. Se päivä oli ihana, enkä silloin vielä oikein sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten enää töihin mene. Kun parin päivän päästä jätin Tampereen taakseni, asia alkoi konkretisoitumaan. Kaiken sen haikeuden keskellä tuntui kuitenkin hyvältä jättää työpaikka ja Tampere, joka on tuntunut kodilta viimeiset seitsemän vuotta. En oo kyllästynyt Tampereeseen, mutta haluan välillä vaihtaa maisemaa. Pirkanmaalle tuun varmasti vielä palaamaan, ihan vain lyhyemmille vierailuille jos en muuten.

Halusin lähteä Ruotsiin, joten otin pienen kotini ja ajoin sillä naapurimaahan. Rakastan Ruotsia ja ruotsin kieltä ja olo tuntui kotoisalta, mutta kolmen viikon aikana Ruotsissa uiskentelin tyrskyävissä aallokoissa. Sain etäisyyttä ihmisiin ja tavallisiin arkisiin asioihin ja sain mahdollisuuden tarkastella elämääni etäämmältä. Edes tuttua suomen kieltä en kuullut tai nähnyt ympärilläni, joten elämä tuntui erilaiselta, vaikka pohjoismaan maisemat ja luonto olivatkin verrattavissa Suomeen.

Mieleen hiipi ajatuksia yksinäisyydestä, epäonnistumisesta ja siitä, teenkö vääriä asioita. Oliko maailman typerin idea irtisanoutua ja hypätä tyhjän päälle? No, ei ollut. Pohjimmiltani tiesin koko ajan, että se on tehtävä nyt, se on oikea ratkaisu. Työpaikassani tunnuin tukehtuvani, kuihtuvani pois. Elämä tuntui merkityksettömältä ja oma hyvinvointini oli vaakalaudalla. Sain hyvin vähän kiitosta tekemästäni työstä ja huono työilmapiiri vaikutti muhun todella vahvasti. Taustalla oli kuitenkin ajatus turvasta, mitä yhteiskunnassa tunnutaan muutenkin arvostettavan: vakituinen työpaikka ja kuukausittain tilille kilahtava palkka. Mutta tiesin, että voin rakentaa erilaisen turvan tunteen itselleni, mikä ei tule ulkoapäin.

Pelkäsin raha-asioita. Mulla on ollut aina hyvä ja luottavainen suhde rahaan, mutta siinä tunnemyllerryksessä maalailin itselleni kauhukuvia myös sen suhteen. Työttömänä en saisi säännöllistä tuloa joka kuukausi. Miten pärjään, jos en saa rahaa mistään? Pyörittelin raha-ajatuksia monelta eri kantilta. Mietin vaihtoehtoja ja sitä, kuinka paljon haluamanilainen elämäntyylini vaatii rahaa. Toki olin pohtinut näitä asioita jo ennen irtisanoutumistanikin ja tiesin pärjääväni, mutta niin vain pelko otti vallan. Luottamus elämään kuitenkin vei jälleen voiton ja rahapohdinnat jäivät vähäisiksi.

Elämäni ihmiset opettajinani

Syvyyksissä ollessani surin myös ihmissuhteitani. Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja tykännyt pitää ydinystäväpiirini pienenä, En kaipaa ympärilleni jatkuvaa hälinää ja isoa joukkoa ihmisiä. Useita vuosia sitten tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikki puolivillaiset kaverisuhteet ja keskittyä syvempiin yhteyksiin. Mun elämään ei oo viimeisen muutaman vuoden aikana tullut uusia ihmisiä jäädäkseen. Tärkeimmät ihmissuhteet liittyvät perheeseen ja lapsuudenystäviin, sekä yhteen ystävään, joka tuli elämääni neljä vuotta sitten.

Tänä vuonna kaksi ihmistä menneisyydestäni on ”tullut takaisin”, mutta ei jäädäkseen. Molemmat ottivat muhun itse yhteyttä, mutta molemmat myös vetäytyivät. Tämä jätti mulle vain suuren hämmästyksen siitä, mitä tapahtui. Päättelin kuitenkin, että vaikka heillä olikin kiinnostusta olla kanssani tekemisissä, kumpikaan ei ollut sielun tasolla valmis kohtaamaan tätä mun vahvana virtaavaa energiaa. He molemmat olivat eräänlaisia oppiläksyjä irtipäästämisestä ja heidän kohdallaan mun piti itse tehdä se työ itseni kanssa. Tämän oivallettuani opin, ettei mun tarvi kiinnittyä elämäni aikana keneenkään ihmiseen.

Toinen näistä ihmisistä oli pitkäaikainen ystävä yhdeksän vuoden takaa. Emme ole olleet näiden vuosien aikana jatkuvasti tekemisissä tai edes yhteyksissä. Ensimmäisinä vuosina kun asuimme samassa kaupungissa, näimme enemmän, mutta viimeisimmät vuoden juttelimme ja näimme vain silloin tällöin. Kun hän viime kesänä taas otti muhun yhteyttä, se tuntui erilaiselta. Mulle tuli olo, että nyt voisi olla meidän aika syventää ystävyyttämme. Näimme lyhyen ajan sisällä kahdesti, se on enemmän kuin normaalisti. Asuimme suhteellisen lähellä toisiamme, joten näkeminen oli helppoa. Olimme myös lähes päivittäin yhteyksissä viestein.

Kunnes hän alkoi vetäytyä. Koitin kysellä häneltä onko kaikki hyvin ja mitä tapahtui, mutta hän ei itsekään tuntunut tietävän. Kun en saanut toiselta enää juuri mitään, tiesin, että mun täytyy päästää jälleen irti. Irti toiveista ja haaveista ystävyytemme syvenemisen suhteen. Ja sen tein, vaikka se olikin surullista. En halunnut antaa taas itsestäni kaikkea, kun en saanut enää toiselta mitään. Olisin vain jäänyt vellomaan turhautumiseen ja epätietoisuuteen, mikä veti mua alaspäin. Hän tuli opettamaan tämän mulle kaiken muun irtipäästön lisäksi.

Annan elämän johdattaa eteenpäin

Nyt musta tuntuu, että oon ymmärtänyt sen, mikä mun piti: en kiinnity enää ihmisiin. En voi tai halua kontrolloida muita, enkä hallita elämäni kulkua. Ihmiset tulee ja menee, ne oikeat ja arvokkaat ihmissuhteet tulevat jäädäkseen. Moni ihminen elämissämme on vain ohikulkumatkalla opettamassa meille eri asioita. Jokaisesta menneisyyteen jääneestä ihmissuhteesta löytyy tarkoitus tai opetus, se voi olla ihan minimaalisen pienikin.

Raha-asioita en oo pahemmin elämässäni stressannut, enkä stressaa nytkään. Luotan siihen, että aina kaikki järjestyy. Rahakin on vain energiaa, eikä se tee ketään oikeasti onnelliseksi. Vietin paljon aikaa ajatusten kanssa siitä, että entä jos joutuisin ulosottoon ja menettäisin ihan kaiken maallisen omaisuuteni. Se tuntuisi hirveältä, mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi? Jatkaisin elämääni ilman mitään ulkoista. Tarpeeksi kauan vietettyäni aikaa tämän ajatuksen kanssa aloin tulla sinuiksi sen suhteen. En oikeasti tarvitse elämääni mitään ulkoista. Onnellisuus ja tyytyväisyys tulee aina lopulta sisältäpäin.

Minimalistina en oo ollut enää vuosiin kiinnittynyt tavaroihin. Minäkin omistan kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa ja merkitystä, mutta entä jos menettäisin tavaran? Se harmittaisi, mutta elämä jatkuisi. Tunnearvollisen tavaran menettäminen ei poista multa sitä tunnetta tai muistoa hetkestä, henkilöstä tai paikasta, johon tavara liittyy. En tarvitse tavaraa muistaakseni. Voin aina palata ajatuksissani niihin hetkiin ja muistoihin, mitkä ovat tärkeitä. Näin ollen en myöskään tarvitse rahaa ostaakseni tavaroita. Ja mitä kokemuksiin ja elämyksiin tulee, niitä saa myös ilmaiseksi. Kyse on siitä, mitä pidät merkityksellisenä ja kiitollisuuden arvoisena.

Tekstin otsikko on aika raju, mutta ainakin lähes totta. En pelkää menettää ihmisiä tai omaisuutta. En aktiivisesti pelkää mitään, mutta toki oman terveyden menettäminen on ajatuksena pelottava, jos sitä alkaa tosissaan miettimään. Se on ainoa asia, mitä tällä hetkellä tarvitsen toteuttaakseni itseäni ja elääkseni unelmaelämääni. Ja se onkin erittäin painava syy mulle pitää erityisen hyvää huolta itsestäni kokonaisvaltaisesti. Vaikka menettäisin kaiken muun, voisin silti elää onnellista elämää. Ihmisten menettäminen olisi varmasti todella vaikea paikka ja vaatisi pitkän surutyön, mutta toisaalta voimmeko todella menettää, kun emme ketään omista? Me tulemme ja lähdemme täältä aina yksin.

Totuus tyhjyydestä – olen todella yksin

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut Ruotsissa nyt hieman vajaa kaksi viikkoa. Ylitin rajan Haaparannasta ja oon oleillut Luulajassa sekä nyt Piteåssa, yöpaikkoja vaihdellen ja palaten takaisin niihin lempparipaikkoihin. Tämä on ollut ihanaa ja jännittävää, olin aivan riemuissani etenkin ensimmäisinä päivinä, kun viimein pääsin asumaan Ruotsiin. Samanlaistahan tämä on kuin Suomessa, mutta on tässä silti se kutkuttava ulkomailla olemisen jännitys. Viime päivät on kuitenkin olleet hankalia.

Oon aina viihtynyt todella hyvin itsekseni, enkä oo kokenut yksinäisyyttä, vaikka olisin pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa läheisten kanssa. Tällä hetkellä olo on kuitenkin todella yksinäinen ja oon todella yksin. Yksinolo sinänsä on oma valinta, sillä aina voin hakeutua toisten ihmisten seuraan. Mutta koska yksinäisyys on yhteyden puutetta, ei toisten ihmisten seura siihen tällä hetkellä auta. Loppukesän yksinäisyyden tunne väistyi hetkellisesti, mutta se tuntuu tulleen takaisin.

Eikö tosiaan koskaan asiat ole hyvin?

Vapauden ensimmäisestä päivästä lähtien mulla on ollut jollain tapaa tahmea olo. Vaikka en kokenut tekeväni merkityksellistä työtä, jonkunnäköistä merkitystä töissä käyminen elämääni kuitenkin toi. Olin haaveillut jo jonkin aikaa suuresta tyhjiöstä elämässäni: kaikki ylimääräinen olisi poissa, ei mitään merkityksetöntä. Ei työtä tai ihmissuhteita, jotka eivät anna mulle mitään. Ja nyt kun oon siinä tilanteessa, tämä tyhjiö tuntuukin todella tyhjältä ja avaralta. En tiedä, mitä lähden tähän tyhjyyteen rakentamaan.

Oon totta kai nauttinut tästä kaikesta ajasta, energiasta ja vapaudesta. Se on mahdollistanut mulle sen, että oon päässyt matkustamaan Ruotsiin, asumaan toiseen maahan autossani. Oon nähnyt uusia paikkoja, jutellut upeille ihmisille vieraalla kielellä, osallistunut kiinnostaviin tapahtumiin. Tämä on ollut uskomattoman ihanaa. Mutta siitä huolimatta vaikeat tunteet ovat tiukasti kietoutuneina muhun, olen tiukasti niiden puristuksessa. Välillä tulee epätoivoinen olo ja haluaisin keksiä ratkaisun, millä päästä niistä eroon. Mutta lopulta paras ratkaisu on aina pysähtyä ja olla tunteen kanssa läsnä.

Oon miettinyt pääni puhki syytä tälle olotilalle. Kaikenhan pitäisi olla paremmin kuin hyvin, miksi silti tuntuu tältä? Ensinnäkin, en elä tällä hetkellä mitään lopputulemaa tai tavoitetilaa. Elän vain elämääni, se näyttää ja tuntuu siltä, miltä sen kussakin hetkessä kuuluukin. Nyt elän vaihetta, josta oon haaveillut ja jota oon ihannoinut, mutta se tuntuu silti vaikealta. Tämä osoittaa hyvin sen, ettemme tule koskaan olemaan valmiita elämässämme. Jos olisimme joskus valmiita, mitä sen jälkeen? Eikö elämä muuttuisi silloin yksitoikkoiseksi? Ja toiseksi: kaikelle ei tarvitse löytää syytä. Riittää, kun tiedostat olotilan ja elät sen läpi.

Syyllisyys omasta vapaudesta

Oon paljon miettinyt mun työttömyyttä. Koen pienoista syyllisyyttä siitä, että en käy tällä hetkellä töissä ja ansaitse omaa elantoani. Oon tällä hetkellä juuri se ihminen, jota katsottaisiin yleisesti alaspäin ja tuomittaisiin. Väkisinkin syyllisyyden tunteet ottavat vallan ja sanon itselleni, että se on normaalia. Mutta samaan aikaan koitan muistaa oman näkökulmani asiaan: minun täytyi irtisanoutua merkityksettömästä työstä, jotta voisin alkaa tekemään merkityksellisempiä asioita. Haluan keskittää energiani johonkin, mitä rakastan, minkä avulla voin levittää tehokkaammin hyvää ympärilleni.

Nyky-yhteiskuntamme on hyvin suorituskeskeinen ja kiirettä ihannoiva. Nämä asiat eivät kuulu omiin arvoihini, mutta tiedostan sen, kuinka tämä maailma pyörii. Koska voin valita ja vaikuttaa omaan elämääni ja oon tehnytkin niin, elämäni näyttää enemmän omanlaiseltani nyt. Saan tarpeeksi unta, mun ei tarvitse stressaantua toksisista ihmisistä ympärilläni, saan vaihtaa maisemaa kun siltä tuntuu ja tehdä rakastamiani asioita.

Totuus on, että tarvitsin tämän tyhjyyden ja vapauden lähteäkseni rakentamaan elämästäni juuri sellaista, kun haluan sen olevan. Arjen muotoutuminen ottaa aikansa, enkä halua pakottaa sitä. Kaikki vastaukset ovat kuitenkin jo sisälläni, tarvitsin vain aikaa ja tilaa löytää ne. Mun ei tarvitse pyydellä tilannetta keneltäkään anteeksi, eikä edes selittää sen enempää. Asia on täysin mun oma ja saan jakaa siitä juuri sen verran kuin haluan. Ja useinhan sitä itse pitää itseään kaiken keskipisteenä, todellisuudessa monikaan ei uhraa ajatustakaan pohtiakseen minun tilannettani.

On aika palata itseen ja löytää turva uudelleen

Tämän kaiken myllerryksen keskellä oon myös ollut epätoivoinen, miksi oon edes tehnyt tämän kaiken? Tuleva pelottaa mua, enkä halua astua siihen. Samaan aikaan en halua palata vanhaan elämääni. Oon taas siinä pisteessä, kun mieleni ei tiedä, mitä se haluaa. Sen tiedän varmaksi, että sieluni tietää kyllä ja oon menossa kohti sieluni tehtävää. Sisäinen maailmani on muuttunut radikaalisti, mutta ulkoinen maailma ei vielä oo sopeutunut ja laahaa perässä. Tällä hetkellä se näkyy konkreettisemmin kuin koskaan, vaikka oonkin jo onnistuneesti irtautunut työstäni.

Kasvu tapahtuu aina kivun kautta. Synnyttäminen sattuu, ja tässä oon synnyttämässä itselleni niin paljon uutta. Vaikka tämä on tuntunut todella raskaalta ja vaikealta, oon kokenut siitä huolimatta luottamusta ja rauhaa. Tiedän, että oon menossa vain ja ainoastaan eteenpäin, taaksepäin kun elämässä on mahdotonta mennä. Epävarmuus, yksinäisyys ja syyllisyys kuuluvat tähän hetkeen, ne kielivät pelosta. On aika ottaa pelon tunne syleilyyn, huomioida ja helliä sitä. Antaa sen viipyillä niin kauan kuin se haluaa ja päästää lopulta menemään.

Tiedostamalla tunteen siitä tulee helpommin ymmärrettävä. Ja sen tunteminen on erittäin ok, et valitse tunteitasi itse, etkä voi niille mitään. Voit vain ottaa ne vastaan ja huomioida ne. Ja se kannattaa, ettei tunteet varastoidu kehoon, mikä aiheuttaa ongelmia. Kehoon pakkautuneet tunteet näkyvät kehossa fyysisinä kiputiloina ja erilaisina oireina. Kaikki on kuitenkin lopulta energiaa ja energian täytyy päästä virtaamaan vapaasti. Tunteiden sivuuttaminen ja niiden pakeneminen on usein helpompaa kuin niiden kohtaaminen, mutta vastaantulevien tunteiden käsittely palkitsee ja tuo pitkäkestoisempaa hyötyä ja onnellisuutta.

Nyt mun on aika kääntyä taas hieman enemmän sisäänpäin ja olla itselleni entistäkin tiiviimmin tukena. Pitää kiinni hyvistä rutiineista ja meditoida. Pysähtyä itseni äärelle. Kaikki on hyvin.

Yksinäisyys on ystävä

Julkaistu tekijä Noora

Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja nauttinut omasta ajasta. Ja näin on nykyäänkin. Mutta viime aikoina oon kohdannut huomattavasti useammin yksinäisyyden tunteen. Silloin tällöin yksinäisyys koskettaa varmasti lähes jokaista meistä, mutta toisinaan itselläni ne hetket tuntuu tulevan kausittain. Nyt on taas yksinäisyyden kausi menossa.

Kyse ei ole siitä, että kaipaisin seuraa. Että olisin konkreettisesti yksin. Toki vietän paljon aikaa yksin ilman ihmisiä ympärilläni, mutta pohjimmiltaan tunne kumpuaa sisältäpäin. Kun tunne ottaa vallan, ystävistä voi saada hetkellistä helpotusta, mutta todellista tyhjyyttä mikään seura ei pysty täyttämään. Yksin olo ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Yksinäisyyttä voi kokea elämässään myös silloin, kun ympärillä ei oikeasti ole läheisiä ja turvallisia ihmisiä. Mulla niitä on, joten se ei kosketa minua.

Yksinäisyyden tunne on viesti universumilta

Toisinaan, niin kuin tälläkin hetkellä, en keksi varsinaista syytä sille, miksi tunnen olevani yksinäinen. Eikä sille tarvitse syytä tietääkään, mutta koska pohdin asioita syvällisesti, oon pohtinut tätäkin. Elämässäni ei oo mitään konkreettista syytä, miksi tämä olo on ollut kylässä näin pitkään. Ympärilläni on ihania, välittäviä ihmisiä, elän hidasta ja läsnäolevaa elämää, meditoin ja huolehdin mielen lisäksi kehoni hyvinvoinnista.

Oon turvautunut oman intuition kuunteluun, tarot-kortteihin ja universumin merkkeihin. Numerologinen yhdeksäs, eli syklin viimeinen vuoteni alkaa olla loppusuoralla. Uskon, että tämä yksinäisyys liittyy vahvasti siihen. Oon päästämässä irti viimeisistäkin asioista, joista mun on määrä luopua voidakseni kasvaa täyteen potentiaaliini.

Kesän aikana mun elämään on tuotu ihmisiä menneisyydestä. Heidän kanssaan meillä on yhteys aiemmin lakannut, mutta he ottivat muhun itse uudelleen yhteyttä. Innostuin näistä yhteydenotoista ja juttelin heille mielelläni, toista jopa tapasin pari kertaa. Ajattelin, että ehkä näistä ihmissuhteista voisi syntyä vielä uudelleen jotain, Sitten molemmat hiljenivät ja vetäytyivät. Jättivät mut ihmettelemään, mitä nyt yhtäkkiä tapahtui. Ja se tuntui pahalta.

Tulin siihen päätelmään, että tämä oli universumin viesti, oppiläksy mulle vielä tähän viimeiseen vuoteen. Mun on opeteltava päästämään irti ihmisistä, olla olematta se, joka koittaa saada asiat toimimaan. Näistä ihmissuhteista ei ollut tarkoitus kasvaa enää mitään, vaan mun oli kohdattava viimeiset hyvästit. Mun täytyy pitää rajoistani kiinni ja toimia omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Se on osa sielun kasvua kohti korkeampaa itseäni.

Jotain parempaa on rakentumassa hyväksesi

Sanotaan, että kun tunnet olosi yksinäiseksi, universumi valmistelee sulle silloin jotain mahtavaa. Yksinäisyyden tunne on kuin tyhjyyttä. Ja tyhjää tilaa tarvitaan, jotta uutta mahtuu tilalle. Jotain uutta, parempaa ja merkityksellisempää. Kasvu tapahtuu useimmiten kivun kautta, ja yksinäisyys tekee kipeää. Vain sen tunteen kohtaamalla annat sille luvan myös lähteä. Yksinäisyys poistuu, kun se ja sinä olette siihen valmiita.

Vaikeat tunteet ovat nimensä mukaisesti vaikeita. Niiden kohtaaminen voi joskus tuntua mahdottomalta, mutta se kannattaa tehdä. Tunteen voi kohdata ja käsitellä vain tuntemalla sen, mitään sen konkreettisempaa tekemistä se ei vaadi. Älä pakene sitä muuhun tekemiseen tai ihmisten seuraan. Koe ja elä tunne läpi.

Ja aikanaan yksinäisyys väistyy. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tulevaisuutesi rakentamisessa. Kuinka onnekkaita me ihmiset olemmekaan, kun saamme tuntea niin paljon ja vahvasti. Miltä elämä enää tuntuisi, jos ei seassa olisi niitä hankalia päiviä ja vaikeita tunteita? Jatkuva ilo ja nautinto turruttaisi meidät.

Vaalin yksin oloa ja yksinäisyyttä

Autossa asuessa voisi kuvitella, että elämä on jatkuvasti yksinäistä. Todellisuudessa vietän nykyään enemmän aikaa toisten ihmisten seurassa kuin asunnossa asuessa. Ystäviä tulee nähtyä useammin ja spontaanimmin. Myös tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy enemmän ihania kohtaamisia ja uusiin ihmisiin tutustuu herkemmin. Ja myös omaa aikaa yksin saan juuri niin paljon kuin haluan. Itsekseni ollessa en lähtökohtaisesti tunne oloani yksinäiseksi, sillä oon itse itseni paras ystävä.

Ja nyt, kun tämä yksinäisyyden tunne on läsnä, otan myös sen ystäväkseni. Reflektoin ja tunnen. Käsittelen asioita piirtämällä ja kirjoittamalla. Pysähdyn itseni ja elämän äärelle. Menen luontoon. Nämä kaikki ovat mahtavia työkaluja vaikean tunteen käsittelyyn. Mutta myös pelkkä oleminen ja tunteminen riittää. Toisten ihmisten seura, sarjan katselu tai liikunta ei aina tarkoita pakenemista. On sallittua hakea lohtua, kun tuntuu pahalta. Mutta jos tuntemisen sivuuttaa kokonaan, tunne jää jumiin eikä pääse pois.

Oon tällä hetkellä lomalla ja lähdin reissun päälle. Toisinaan yksinäisyyden tunne saa mut hyppäämään auton rattiin ja vaihtamaan maisemaa. Huomasin tämän itsessäni parin lyhyen ajomatkan jälkeen ja pysähdyin sen äärelle. Miksi en halua jäädä pitemmäksi aikaa kauniiseen paikkaan? Miksi haluan ajaa yksinäisyyttä karkuun? Tosiasia on se, että aina kun lähden ajamaan, yksinäisyys istahtaa pelkääjän paikalle ja kiinnittää turvavyön.

Ja sitten lopetin pakenemisen. Olin taas vaihtamassa maisemaa myöhään illalla, vaikka aluksi ajattelin jääväni toiseksikin yöksi. Tämä paikka on luksusta: rauha, kaunis ranta, vesivessa ja suihku, kesäkahvila ja juokseva vesi kanistereiden täyttöön – kaikki samassa paikassa. Ja silti olin päättänyt lähteä. Silloin havahduin, mulla ei oikeasti oo kiire minnekään.

Tämä on myös mulle vaikea tunne. Tätä tekstiä kirjoittamalla prosessoin asiaa myös itse ja oivallan taas lisää itsestäni. Ja oon kiitollinen, että teen niin. Tämä on taas askel eteenpäin. Vielä tulee se hetki kun ymmärrän, mitä varten tämä yksinäisyys on tällä hetkellä läsnä.