Avainsana: irtipäästäminen

En pelkää enää mitään

Julkaistu tekijä Noora

Syksy, irtisanoutuminen ja etäisyys kaikkeen on nostanut pintaan ihan valtavasti asioita. Mulla on ollut todella rankkaa henkisesti ja hetkittäin todella vaikea olla itseni ja elämäni kanssa. Vuosi sitten olin todella, todella synkässä paikassa ja koin olevani pahemman kerran hukassa. Tämä syksy ei oo ollut ihan niin vaikea, mutta omalla tavallaan myös todella haastava. Tiedän, että kaiken tämän kokeminen vie mua rytinällä taas eteenpäin ja oon joutunut muistuttamaan itseäni siitä. Musta on tuntunut, että oon kääntynyt vahvasti sisäänpäin, vetäytynyt kesän jäljiltä kuoreeni ja tehnyt työtä itseni kanssa, elänyt omassa maailmassani.

Paljon ideoita oon saanut kirjoittamiseen, mutta ne eivät oo virranneet läpi paperille (tai läppärin näytölle) asti. Asioiden ja tunteiden sanoittaminen on tapahtunut lähinnä pääni sisällä, mutta en oo saanut kanavoitua juuri mitään ulos. Tällä hetkellä musta kuitenkin tuntuu, että pahin on toistaiseksi takanapäin, oon levollisin mielin ja pystynyt rentoutumaan. Oon viettänyt nyt parin viikon ajan omaa hiljaista retriittiäni ja ollut vapaa kaikista suunnitelmista ja tekemisestä. Viettänyt aikaa luonnossa ja inspiroivien kirjojen parissa.

Etäisyys kaikkeen loi tilaa kohdata totuuksia

Viimeisen työpäivän jälkeen vietimme mun synttäreitä kahden ystäväni kanssa. Se päivä oli ihana, enkä silloin vielä oikein sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten enää töihin mene. Kun parin päivän päästä jätin Tampereen taakseni, asia alkoi konkretisoitumaan. Kaiken sen haikeuden keskellä tuntui kuitenkin hyvältä jättää työpaikka ja Tampere, joka on tuntunut kodilta viimeiset seitsemän vuotta. En oo kyllästynyt Tampereeseen, mutta haluan välillä vaihtaa maisemaa. Pirkanmaalle tuun varmasti vielä palaamaan, ihan vain lyhyemmille vierailuille jos en muuten.

Halusin lähteä Ruotsiin, joten otin pienen kotini ja ajoin sillä naapurimaahan. Rakastan Ruotsia ja ruotsin kieltä ja olo tuntui kotoisalta, mutta kolmen viikon aikana Ruotsissa uiskentelin tyrskyävissä aallokoissa. Sain etäisyyttä ihmisiin ja tavallisiin arkisiin asioihin ja sain mahdollisuuden tarkastella elämääni etäämmältä. Edes tuttua suomen kieltä en kuullut tai nähnyt ympärilläni, joten elämä tuntui erilaiselta, vaikka pohjoismaan maisemat ja luonto olivatkin verrattavissa Suomeen.

Mieleen hiipi ajatuksia yksinäisyydestä, epäonnistumisesta ja siitä, teenkö vääriä asioita. Oliko maailman typerin idea irtisanoutua ja hypätä tyhjän päälle? No, ei ollut. Pohjimmiltani tiesin koko ajan, että se on tehtävä nyt, se on oikea ratkaisu. Työpaikassani tunnuin tukehtuvani, kuihtuvani pois. Elämä tuntui merkityksettömältä ja oma hyvinvointini oli vaakalaudalla. Sain hyvin vähän kiitosta tekemästäni työstä ja huono työilmapiiri vaikutti muhun todella vahvasti. Taustalla oli kuitenkin ajatus turvasta, mitä yhteiskunnassa tunnutaan muutenkin arvostettavan: vakituinen työpaikka ja kuukausittain tilille kilahtava palkka. Mutta tiesin, että voin rakentaa erilaisen turvan tunteen itselleni, mikä ei tule ulkoapäin.

Pelkäsin raha-asioita. Mulla on ollut aina hyvä ja luottavainen suhde rahaan, mutta siinä tunnemyllerryksessä maalailin itselleni kauhukuvia myös sen suhteen. Työttömänä en saisi säännöllistä tuloa joka kuukausi. Miten pärjään, jos en saa rahaa mistään? Pyörittelin raha-ajatuksia monelta eri kantilta. Mietin vaihtoehtoja ja sitä, kuinka paljon haluamanilainen elämäntyylini vaatii rahaa. Toki olin pohtinut näitä asioita jo ennen irtisanoutumistanikin ja tiesin pärjääväni, mutta niin vain pelko otti vallan. Luottamus elämään kuitenkin vei jälleen voiton ja rahapohdinnat jäivät vähäisiksi.

Elämäni ihmiset opettajinani

Syvyyksissä ollessani surin myös ihmissuhteitani. Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja tykännyt pitää ydinystäväpiirini pienenä, En kaipaa ympärilleni jatkuvaa hälinää ja isoa joukkoa ihmisiä. Useita vuosia sitten tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikki puolivillaiset kaverisuhteet ja keskittyä syvempiin yhteyksiin. Mun elämään ei oo viimeisen muutaman vuoden aikana tullut uusia ihmisiä jäädäkseen. Tärkeimmät ihmissuhteet liittyvät perheeseen ja lapsuudenystäviin, sekä yhteen ystävään, joka tuli elämääni neljä vuotta sitten.

Tänä vuonna kaksi ihmistä menneisyydestäni on ”tullut takaisin”, mutta ei jäädäkseen. Molemmat ottivat muhun itse yhteyttä, mutta molemmat myös vetäytyivät. Tämä jätti mulle vain suuren hämmästyksen siitä, mitä tapahtui. Päättelin kuitenkin, että vaikka heillä olikin kiinnostusta olla kanssani tekemisissä, kumpikaan ei ollut sielun tasolla valmis kohtaamaan tätä mun vahvana virtaavaa energiaa. He molemmat olivat eräänlaisia oppiläksyjä irtipäästämisestä ja heidän kohdallaan mun piti itse tehdä se työ itseni kanssa. Tämän oivallettuani opin, ettei mun tarvi kiinnittyä elämäni aikana keneenkään ihmiseen.

Toinen näistä ihmisistä oli pitkäaikainen ystävä yhdeksän vuoden takaa. Emme ole olleet näiden vuosien aikana jatkuvasti tekemisissä tai edes yhteyksissä. Ensimmäisinä vuosina kun asuimme samassa kaupungissa, näimme enemmän, mutta viimeisimmät vuoden juttelimme ja näimme vain silloin tällöin. Kun hän viime kesänä taas otti muhun yhteyttä, se tuntui erilaiselta. Mulle tuli olo, että nyt voisi olla meidän aika syventää ystävyyttämme. Näimme lyhyen ajan sisällä kahdesti, se on enemmän kuin normaalisti. Asuimme suhteellisen lähellä toisiamme, joten näkeminen oli helppoa. Olimme myös lähes päivittäin yhteyksissä viestein.

Kunnes hän alkoi vetäytyä. Koitin kysellä häneltä onko kaikki hyvin ja mitä tapahtui, mutta hän ei itsekään tuntunut tietävän. Kun en saanut toiselta enää juuri mitään, tiesin, että mun täytyy päästää jälleen irti. Irti toiveista ja haaveista ystävyytemme syvenemisen suhteen. Ja sen tein, vaikka se olikin surullista. En halunnut antaa taas itsestäni kaikkea, kun en saanut enää toiselta mitään. Olisin vain jäänyt vellomaan turhautumiseen ja epätietoisuuteen, mikä veti mua alaspäin. Hän tuli opettamaan tämän mulle kaiken muun irtipäästön lisäksi.

Annan elämän johdattaa eteenpäin

Nyt musta tuntuu, että oon ymmärtänyt sen, mikä mun piti: en kiinnity enää ihmisiin. En voi tai halua kontrolloida muita, enkä hallita elämäni kulkua. Ihmiset tulee ja menee, ne oikeat ja arvokkaat ihmissuhteet tulevat jäädäkseen. Moni ihminen elämissämme on vain ohikulkumatkalla opettamassa meille eri asioita. Jokaisesta menneisyyteen jääneestä ihmissuhteesta löytyy tarkoitus tai opetus, se voi olla ihan minimaalisen pienikin.

Raha-asioita en oo pahemmin elämässäni stressannut, enkä stressaa nytkään. Luotan siihen, että aina kaikki järjestyy. Rahakin on vain energiaa, eikä se tee ketään oikeasti onnelliseksi. Vietin paljon aikaa ajatusten kanssa siitä, että entä jos joutuisin ulosottoon ja menettäisin ihan kaiken maallisen omaisuuteni. Se tuntuisi hirveältä, mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi? Jatkaisin elämääni ilman mitään ulkoista. Tarpeeksi kauan vietettyäni aikaa tämän ajatuksen kanssa aloin tulla sinuiksi sen suhteen. En oikeasti tarvitse elämääni mitään ulkoista. Onnellisuus ja tyytyväisyys tulee aina lopulta sisältäpäin.

Minimalistina en oo ollut enää vuosiin kiinnittynyt tavaroihin. Minäkin omistan kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa ja merkitystä, mutta entä jos menettäisin tavaran? Se harmittaisi, mutta elämä jatkuisi. Tunnearvollisen tavaran menettäminen ei poista multa sitä tunnetta tai muistoa hetkestä, henkilöstä tai paikasta, johon tavara liittyy. En tarvitse tavaraa muistaakseni. Voin aina palata ajatuksissani niihin hetkiin ja muistoihin, mitkä ovat tärkeitä. Näin ollen en myöskään tarvitse rahaa ostaakseni tavaroita. Ja mitä kokemuksiin ja elämyksiin tulee, niitä saa myös ilmaiseksi. Kyse on siitä, mitä pidät merkityksellisenä ja kiitollisuuden arvoisena.

Tekstin otsikko on aika raju, mutta ainakin lähes totta. En pelkää menettää ihmisiä tai omaisuutta. En aktiivisesti pelkää mitään, mutta toki oman terveyden menettäminen on ajatuksena pelottava, jos sitä alkaa tosissaan miettimään. Se on ainoa asia, mitä tällä hetkellä tarvitsen toteuttaakseni itseäni ja elääkseni unelmaelämääni. Ja se onkin erittäin painava syy mulle pitää erityisen hyvää huolta itsestäni kokonaisvaltaisesti. Vaikka menettäisin kaiken muun, voisin silti elää onnellista elämää. Ihmisten menettäminen olisi varmasti todella vaikea paikka ja vaatisi pitkän surutyön, mutta toisaalta voimmeko todella menettää, kun emme ketään omista? Me tulemme ja lähdemme täältä aina yksin.

Hyväksyminen voi olla vaikeaa, mutta palkitsevaa

Julkaistu tekijä Noora

Erosta on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa. En oo todellakaan prosessin loppuvaiheessa tai käsitellyt kaikkea, mutta eteenpäin oon mennyt. Vaikeita hetkiä tulee vielä varmasti, uusia romahtamisia ja ikävää, mutta luulen pahimman olevan nyt takanapäin. Oon sisäistänyt ja oivaltanut paljon, reflektoinut ja mennyt itseeni. Se on ollut silmiä avaavaa ja puhdistavaa.

Suru ja ikävä on alkanut hellittää otettaan. Ex-puolisoni tuntuu etäiseltä ja suhteemme kaukaiselta. Se on haikeaa mutta samalla tiedän, että näin sen pitikin mennä. Oon elänyt päivä kerrallaan. Välillä haikailin yhteenpaluuta, mutta tällä hetkellä silmäni ovat auenneet sille, ettei niin välttämättä tule tapahtumaan.

Uskalla myöntää itsellesi tosiasiat, niin olet taas hieman vapaampi

Alkupäivinä halusin täysillä uskoa yhteenpaluuseemme. Tuudittauduin siihen lohdulliseen ajatukseen, että universumi on puolellamme ja yhdistää meidät, jos niin on tarkoitettu. Ja niinhän se onkin, mutta enää en oo takertunut ajatukseen siitä, että haluaisin meidän vielä palaavan toistemme luo. Tämä oli oma kompastuskiveni eron ensi hetkillä.

Oon elänyt päivä kerrallaan ja vain ollut tunteitteni kanssa. Välillä on kuristanut niin lujaa, etten ole tiennyt miten päin olisin. Mutta oon antanut tunteen tulla ja olla, lopulta se on lähtenyt. Ja niin ne aina tekevät. On valtava rikkaus saada olla tunteva ja herkkä ihminen. Elämä on ihanaa kaikkine tunteineen, ne luovat elämään perspektiiviä. Mun on täytynyt tietoisesti muistuttaa itseäni tästä, sillä vaikeiden tunteiden kanssa ei ole helppoa olla. Mutta ne ovat väistämättömiä.

Pikkuhiljaa oon onnistunut höllentämään otetta ex-puolisostani ja menneestä suhteesta. Mietin häntä edelleen päivittäin, mutta enää se ei satu niin paljoa. Hänen ajattelemisensa aiheuttaa ikävää ja epävarmuutta sen suhteen, ollaanko mulle oltu täysin rehellisiä. Mieli on alkanut luomaan kaikennäköisiä ajatuksia siitä, mitä kaikkea on voinutkaan tapahtua mun tietämättä. Kun tarkastelen koko suhteemme kaarta, mulla on lopulta paljon kysymyksiä ilmoilla, kun mietin yksittäisiä ja toistuneita tilanteita.

Mutta pyrin muistamaan, ettei sillä ole enää merkitystä. Me molemmat olemme jatkaneet eteenpäin. Mulla on edessä ihana tulevaisuus ja näen siellä paljon hyvää. Oon päässyt aloittamaan entistä syventävämmän matkan itseeni ja elämään juuri sen näköistä elämää, kun haluan. Ja se tuntuu hyvältä. Näen elämässä paljon hyvää.

Suru on tullut vain ohikulkumatkalle

Vaikeimmalla hetkellä kaikki tuntuu musertavalta. Tuntuu, ettei tästä voi ikinä selvitä. Siinä hetkessä mikään muu ei auta kuin se, että kohtaat sen tunteen. Älä pakene sitä tekemiseen, ihmisiin, päihteisiin tai mihinkään. Oloaan saa ja onkin hyvä helpottaa mielekkäillä asioilla, mutta älä jätä surua kokonaan kohtaamatta. Tunne sydämesi jokainen särö ja itke jos itkettää. Sillä tavoin saat surun liikkumaan eteen päin. Sauno ja anna keholle lempeää liikettä, puhu läheisille. Älä jää yksin.

Mikään ei oo ikuista, ei myöskään suru. Sekin lähtee aikanaan, kun se on saanut tulla nähdyksi ja sitä on hoivattu lempeästi. Niin kliseistä kuin se onkin, aika parantaa haavat. Vielä koittaa se päivä, kun elämä väläyttää sulle sen lempeimmän hymyn. Silloin voit katsoa taaksepäin ja todeta että selvisit.

Tässä parin viikon aikana kun oon luonut uudenlaista arkea pakettiautossa asuen, kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Yleensä kirjoittaminen auttaa mua jäsentelemään ajatuksia ja purkamaan sydäntä, mutta välillä se on tuntunut jopa vaikealta. Pikkuhiljaa oon alkanut saamaan siitä taas kiinni ja voi miten vapauttavaa tämä onkaan. Oon löytänyt itsestäni taas uudenlaisia puolia ja uudenlaista voimaa. Oon ollut itseni tukena tässä prosessissa täysillä ja se on ollut suurin apu ja lohtu.

Uskallatko nähdä totuuden, vaikka se särkee kauniin unelman?

Julkaistu tekijä Noora

Aiemmassa postauksessa puhuin hieman numerologiasta ja yhdeksännestä vuodesta, kollektiivisesti ja henkilökohtaisessa elämässäni. Oon tehnyt paljon itsetutkiskelua ja tarkastellut elämääni, unelmiani ja toiveitani. Tietoisesti miettinyt sitä, mistä kuuluisi päästää irti. Mikä kaikki on aika hyvästellä. Menin todella syvälle näihin ajatuksiin ja se alkoi sattua. Ymmärsin, että sen kuuluukin sattua, jotta uutta voi syntyä. Koska synnytys on kivuliasta.

Sieluni on alkanut varistelemaan lehtiä, jotka eivät enää kasva kevääseen. Oon ollut myrskyävän meren keskellä ja kaikki mitä oon itse voinut tehdä, on ollut pitää kiinni veneen laidoista ja pysyä kyydissä. Itse en voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta aina voin valita. Valita mitä näen tai teen, miten suhtaudun. Ilmassa on ollut väsymystä, turtumista, haikeutta. Joku suurempi asia vielä odottaa hyvästejä.

Numerologian vuonna 9 universumi ei kysy ”jaksatko pitää vielä kiinni?”, vaan kysymys on ”uskallatko päästää irti?”. Irtipäästäminen on epämiellyttävää ja tuskallista. Mutta sitä seuraa aina vapaus ja rauha. Aika irtipäästämiselle on, mikäli asia ei enää vie sua eteenpäin ja palvele sua. Se voi olla yllättäväkin asia – esimerkiksi rakastava ja lämmin parisuhde.

Joskus intuition ääntä voi olla vaikea kuulla

Kun tapasin puolisoni, näin ilmassa jatkuvasti merkkejä ja synkronisiteetteja siitä, että oon menossa oikeaan suuntaan. Että tämä on oikea ihminen ja kumppani mulle. Toivottomana romantikkona tulkitsin kaiken ja halusin uskoa niin, että tietysti me ollaan loppuelämä yhdessä. Osasin nähdä myös realiteetit ja ymmärsin ihastumis- ja rakastumisvaiheen tuoman pakahtumisen, mutta kaikki tuntui selittämättömällä tavalla vain ja ainoastaan oikealta.

Rakastan puolisoani valtavasti ja uskoin, että meillä on mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen ja loppuelämään. Mutta sitä uskoa koeteltiin runsain ottein. Tässä kohdassa olin kaivautunut syvyyksiin etsimään ydintä, omaa sisintä tunnettani asian laitaan. Oon ollut todella suuressa ristiriidassa. En avaa suhteemme yksityiskohtia konkretian tasolla enempää, mutta oma sydän on nykinyt molempiin suuntiin. Omalta osaltani oon tehnyt lähes kaiken mitä voin ja toisaalta en halua, että oman itseni kustannuksella menisin jatkuvasti äärimmilleni. Toinen puoli mussa haluaa irrottaa ja astua täyteen vapauteen, astua uudelle maaperälle tutkimaan paikkoja. Toinen puoli uskoo syvästi ja kaipaa turvaa ja yhteyttä sielunkumppanista.

Ja sydän rakastaa täysillä. Se ei olisi rakkautta, jos tämä ei sattuisi näin paljon. Oon valmis päästämään irti parisuhteestani, jos se niin on tarkoitettu. Ehkä universumi viestittää, että puolisoni tuli elämääni vain hetkeksi opettamaan mulle tietyt asiat. Ja nyt tehtävä on täytetty. Oon oppinut asettamaan rajoja. Vaatimaan kunnioitusta ja turvaa. Oon uskaltanut rakastaa aidosti ja täysillä koko sydämestäni. Oon pysynyt toisen vierellä vaikeina hetkinä, kahlannut läpi tuskan. Iloinnut ja tuntenut valtavaa riemua toisen kanssa ja puolesta. Antanut anteeksi vaikka sydäntä on riipinyt ja se on huutanut tuskaansa. Oon oppinut muistamaan sen, kuka todella oon.

Vaikka parisuhde tulisikin päätökseen, rakkaus ei lopu siihen. Se säilyy ja ajan saatossa muuttaa muotoaan. Jossain kohti se ei välttämättä kohdistu enää itse ihmiseen, mutta hänen sieluunsa kylläkin. Tulen aina olemaan kiitollinen hänestä. Hän on opettanut mulle niin paljon. Suurta rakkautta on se, että osaa tehdä molempien sieluja ruokkivan päätöksen suhteen tilasta. Jos molemmat voivat paremmin erillään, eroaminen on aina oikea ja hyvä ratkaisu. Se sattuu, se repii ja musertaa. Etenkin kun jäljellä on niin valtava määrä rakkautta. Mutta se ei ole maailmanloppu. Se on aina uusi alku ja mahdollisuus.

Aika päästää irti

Alusta asti oon pitänyt meidän suhdetta taianomaisena. Meidän välillä on joku syvempi yhteys ja sitä ei voi sanoin selittää, vain kokea. Jokaisessa parisuhteessa on riitoja, ongelmia ja vaikeuksia. Ne voivat solahtaa osaksi arkea tai näyttäytyä pitempinä vaikeina kausina ja ajanjaksoina. Toki meidänkin parisuhteessa oli omia ongelmiansa ja riitoja, kuten asiaan kuuluu. Mutta suhteemme perusta oli kunnossa, eikä siinä ollut varsinaisesti vikaa.

Päätimme jatkaa omien polkujemme kulkemista molemmat tahoillaan. Toimiva parisuhde vaatii sen, että molemmat osaavat olla itsensä kanssa, kunnioittaa toisen lisäksi myös itseään. Kasvoimme molemmat valtavasti suhteemme aikana, mutta kasvua täytyy jatkaa nyt ilman toista. Päätös oli valtavan raskas ja vaikea. Erostamme on vain kaksi päivää, joten oon vasta tämän matkan alussa.

Koen yhtä aikaa valtavaa epäuskoa, surua ja helpotusta. Sydäntä riipii ja suru tuntuu valtavana, raskaana möykkynä rinnassa. Kun itku tulee, musta tuntuu, etten saa millään itkettyä kaikkea ulos. Ja sitten se loppuu ja rauha laskeutuu. Ihanat muistot virtaavat mieleen ja ajatus siitä raastaa, etten enää voi jakaa elämän pienimpiä ja hölmöimpiä asioita hänen kanssaan. Sattuu myös valtavasti ex-puolisoni puolesta, kun mietin sitä, kuinka paha olo hänellä varmasti nyt on.

Samaan aikaan kuitenkin oon myös valtavan helpottunut. Asialle saatiin päätös, eikä tarvitse enää roikkua löysässä hirressä. Suhteen viime hetket olivat vaikeita, kun molemmat aavistivat että ero on tulossa. Mulla on edessäni nyt valtavan suuri muutos ja uusi alku. Olo on todella vapautunut ja innostunut niinä hetkinä, kun sydän ei muistuta murenemisestaan. Tiedän, että aika on ainut asia mikä auttaa ja otan tämän kaiken vastaan kiitollisuudella. Aion tuntea joka ikisen tunteen ja elää joka ikisen hetken tässä prosessissa. Vielä tulee se päivä, kun alkaa helpottaa.

Oon ihan valtavan kiitollinen tästä parisuhteesta ja ihmisestä, jonka kanssa sain sitä elää. Rakkaus oli aidointa mitä voi olla, se oli molemmin puoleista ja runsasta. Ja se on edelleen, ei se mihinkään oo hävinnyt. Erosimme hyvissä ja lämpimissä väleissä ja sovimme olevamme tarvittaessa toistemme tukena tällä matkalla. Kuka tietää, vaikka palaisimme vielä yhteen jossain toisessa ajassa ja paikassa. Se ei oo poissuljettua, mutta ei myöskään tarkoituksena. Mutta jos meidät on yhteen tarkoitettu, meidän tiet tulee vielä kohtaamaan.

Mene rohkeasti kohti sitä, mitä pelkäät

Asioiden ei tarvitse olla ehdottomia. Tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon taivas, sillä se on sitä, mihin olemme tottuneet. Vaikka elämä tuntuisi kurjalta, juurrumme haitallisiin tapoihimme tai ihmissuhteisiin, sillä ne on tuttua ja turvallista. Tuntematon pelottaa. Ja mua pelottaa. Pelottaa päästää irti ihmisestä, jota niin valtavasti rakastan. Ja samalla se on rakkautta suurimmillaan. Pelottaa aloittaa täysin uudenlainen elämä ilman vakituista asuntoa, vaikka siitä oon haaveillut vuosia. Pelottaa se, että universumi johdattelee mua nyt hyvin selkeästi siihen suuntaa, mihin mun kuuluu kulkea.

Rohkeutta ei ole se, ettet pelkää. Rohkeutta on se, että vaikka sua pelottaa, niin teet silti. Tarvitset pelon tunnetta selviytyäksesi elämässä, se on luonnollista ja inhimillistä. Voit antaa pelon tunteen viipyillä ja olla, kun lähdet tekemään suurta muutosta. Järkevästi ajateltuasi varmasti tiedät itsekin, ettei asia ole sellainen, mihin voisit kuolla (jos se ei ole). Sulla on kaunis ja ainutlaatuinen elämä elettävänä, joten mene ja elä! Älä anna pelon rajoittaa sitä. Voit aina palata läsnäoloon ja hengitykseesi. Hengitä syvään ja kerro itsellesi, että kaikki on hyvin. Koska kaikki on hyvin.

Kuten sanoinkin, oon vasta uuden vaiheen alussa. Tulen tuntemaan vielä melkoisen tunteiden kimaran. Elän päivä kerrallaan, tarvittaessa hetki kerrallaan. Mulla on elämässä rakkaita ihmisiä, läheisyyttä, turvaa ja ihanaa tekemistä. Ja mulla on elämässä itseni. Itse tulen olemaan itseni suurin tuki ja turva. Vaikka nyt sattuu ja on vaikea hengittää, vielä jonain päivänä muistelen tätä hetkeä ilolla ja kiitollisuudella siitä, että sain mahdollisuuden oppia.