7.3.2025 olin menossa aamuvuoroon. Päätin ennen aamuviittä avata tietokoneen ja kirjoittaa. En koskaan kirjoita tietokoneella aamuisin, mutta muistan edelleen todella vahvasti sen hetken ja tunteen. Tunsin, että lävitseni haluaa nyt virrata erittäin tärkeä sanoma, joten annoin sormien liukua näppäimistöllä. Eilen täytin 30. Se tarkoittaa sitä, että numerologinen yhdeksäs vuoteni tuli päätökseen ja olen siirtynyt jälleen syklin ensimmäiseen vuoteen.
Toissapäivänä oli viimeinen työpäiväni. Tässä postauksessa haluan jakaa tuon 7.3. kirjoittamani tekstin. Kun luin sitä, häkellyin itsekin. Onko tämä todella minun kirjoittamani? Kyllä se on, Tiesin jo silloin ja halusin kirjoittaa itselleni manifestin, joka toteutui.
7.3.2025 Uusi alku
Uuden alku, se häämöttää. On viimeinen, yhdeksäs vuosi, kollektiivisesti ja henkilökohtaisessa elämässäni. Tunnen, kuinka pinnan alla kytee jotain paljon suurempaa. Odottaa päästäkseen nähdyksi, ollakseen olemassa. Jotain, mistä kukaan ei ole voinut uneksiakaan. En edes minä. En varsinkaan minä.
Aika alkaa olla oikea. Se ei ollut oikea eilen. Ei viime vuonna, eikä kymmenen vuotta sitten. Se on odottanut tätä hetkeä. Ratkaisevat kolmekymmentä vuotta. Kolmenkymmenen vuoden kypsymisaika. Se on tarpeeksi. Kuoriutuminen on jo alkanut, mutta siinä kestää vielä.
Siirtymävaihe on käynnissä. Tunnen kehittyväni, koteloitumisvaihe alkaa olla takana päin. Olen valmis levittämään kauniit siipeni. Varovasti tunnustellen, haistellen uteliaana raikasta, puhdasta ilmaa ympärilläni. Vedän sitä keuhkoihini ahnaasti. Nautin siitä ja tunnen eläväni joka solulla. Vanha, tunkkainen mennyt on jo eilisessä.
Kärsivällisyys palkitaan. Aina en ole ollut kärsivällinen. Malttamattomuus, väkinäisyys ja puskeminen on kostautunut. Omaa kutsumustaan ei voi pakottaa. Sen täytyy saada virrata vapaasti, sen täytyy saada olla vapaa. Minun täytyy saada olla vapaa. Vielä en ole, mutta asiat ovat puhdistumassa. Valitsen itse mitä jää, sieluni valitsee. Sieluni on jo valinnut. Se tietää, vaikka mieleni ei vielä tiedä.
Edessäni on vielä yksi suuri päätös. Lähteä vai jäädä? Tiedän vastauksen pohjimmiltani, olen tiennyt jo jonkin aikaa. Universumikin on kertonut mielipiteensä, se on antanut selkeät merkit. Jääminen on mahdotonta. Ajoitus on omissa käsissäni, ainakin toistaiseksi. Päätös on valtava ja merkittävä.
Jos jään, toimin itseäni vastaan. Toimin pelosta käsin ja antaudun yhteiskunnan odotuksille. En elä sielustani ja murenen päivä päivältä pienemmäksi. Hautaudun mitättömyyteen ja olen olemassa olematta. Tuhoudun hiljalleen.
Jos lähden, sieluni pääsee kukoistukseensa. Se on pelottavaa, mutta antoisaa. Saan vapauden ja janoamani. Olen vapaa. Valitsen itseni ja tulen kuulluksi, itseni ja muiden toimesta. En elä enää harmaudessa, vaan elämä saa tuhansia värejä ja sävyjä. Elämä ei ole vain autuutta, mutta vaikeuksia on helpompi kohdata, kun sisältä pursuaa valtava, kirkas ja lämmittävä liekki.
Vain lähteminen on oikein. Onko se kuukauden päästä? Kolmen kuukauden? Puolen vuoden? Minun täytyy luottaa nyt elämään, tulevaisuuteen ja universumiin. Tiedän, että elämä haluaa minulle vain parasta. Kuuntelen kehoani, mitä se minulle haluaa kertoa. Olen herkistynyt universumin lähettämille viesteille. Se on lähettänyt niitä paljon, mutta vielä aika ei ole ollut oikea. Tiedän, kun se on.
Olen kuolemassa pois. Jotain kauniimpaa ja puhtaampaa tulee tilalle. Hautajaiset ovat suurenmoiset. Ne ovat riemun juhla. Ja niin on syntymäkin, kun nousen tuhkasta. Tunnen, että pahin on jo takana. Ensimmäinen vuosi häämöttää. Näin tämän kuuluu mennä. Tämä on oikein. Minä luotan.