Erosta on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa. En oo todellakaan prosessin loppuvaiheessa tai käsitellyt kaikkea, mutta eteenpäin oon mennyt. Vaikeita hetkiä tulee vielä varmasti, uusia romahtamisia ja ikävää, mutta luulen pahimman olevan nyt takanapäin. Oon sisäistänyt ja oivaltanut paljon, reflektoinut ja mennyt itseeni. Se on ollut silmiä avaavaa ja puhdistavaa.
Suru ja ikävä on alkanut hellittää otettaan. Ex-puolisoni tuntuu etäiseltä ja suhteemme kaukaiselta. Se on haikeaa mutta samalla tiedän, että näin sen pitikin mennä. Oon elänyt päivä kerrallaan. Välillä haikailin yhteenpaluuta, mutta tällä hetkellä silmäni ovat auenneet sille, ettei niin välttämättä tule tapahtumaan.
Uskalla myöntää itsellesi tosiasiat, niin olet taas hieman vapaampi
Alkupäivinä halusin täysillä uskoa yhteenpaluuseemme. Tuudittauduin siihen lohdulliseen ajatukseen, että universumi on puolellamme ja yhdistää meidät, jos niin on tarkoitettu. Ja niinhän se onkin, mutta enää en oo takertunut ajatukseen siitä, että haluaisin meidän vielä palaavan toistemme luo. Tämä oli oma kompastuskiveni eron ensi hetkillä.
Oon elänyt päivä kerrallaan ja vain ollut tunteitteni kanssa. Välillä on kuristanut niin lujaa, etten ole tiennyt miten päin olisin. Mutta oon antanut tunteen tulla ja olla, lopulta se on lähtenyt. Ja niin ne aina tekevät. On valtava rikkaus saada olla tunteva ja herkkä ihminen. Elämä on ihanaa kaikkine tunteineen, ne luovat elämään perspektiiviä. Mun on täytynyt tietoisesti muistuttaa itseäni tästä, sillä vaikeiden tunteiden kanssa ei ole helppoa olla. Mutta ne ovat väistämättömiä.
Pikkuhiljaa oon onnistunut höllentämään otetta ex-puolisostani ja menneestä suhteesta. Mietin häntä edelleen päivittäin, mutta enää se ei satu niin paljoa. Hänen ajattelemisensa aiheuttaa ikävää ja epävarmuutta sen suhteen, ollaanko mulle oltu täysin rehellisiä. Mieli on alkanut luomaan kaikennäköisiä ajatuksia siitä, mitä kaikkea on voinutkaan tapahtua mun tietämättä. Kun tarkastelen koko suhteemme kaarta, mulla on lopulta paljon kysymyksiä ilmoilla, kun mietin yksittäisiä ja toistuneita tilanteita.
Mutta pyrin muistamaan, ettei sillä ole enää merkitystä. Me molemmat olemme jatkaneet eteenpäin. Mulla on edessä ihana tulevaisuus ja näen siellä paljon hyvää. Oon päässyt aloittamaan entistä syventävämmän matkan itseeni ja elämään juuri sen näköistä elämää, kun haluan. Ja se tuntuu hyvältä. Näen elämässä paljon hyvää.
Suru on tullut vain ohikulkumatkalle
Vaikeimmalla hetkellä kaikki tuntuu musertavalta. Tuntuu, ettei tästä voi ikinä selvitä. Siinä hetkessä mikään muu ei auta kuin se, että kohtaat sen tunteen. Älä pakene sitä tekemiseen, ihmisiin, päihteisiin tai mihinkään. Oloaan saa ja onkin hyvä helpottaa mielekkäillä asioilla, mutta älä jätä surua kokonaan kohtaamatta. Tunne sydämesi jokainen särö ja itke jos itkettää. Sillä tavoin saat surun liikkumaan eteen päin. Sauno ja anna keholle lempeää liikettä, puhu läheisille. Älä jää yksin.
Mikään ei oo ikuista, ei myöskään suru. Sekin lähtee aikanaan, kun se on saanut tulla nähdyksi ja sitä on hoivattu lempeästi. Niin kliseistä kuin se onkin, aika parantaa haavat. Vielä koittaa se päivä, kun elämä väläyttää sulle sen lempeimmän hymyn. Silloin voit katsoa taaksepäin ja todeta että selvisit.
Tässä parin viikon aikana kun oon luonut uudenlaista arkea pakettiautossa asuen, kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Yleensä kirjoittaminen auttaa mua jäsentelemään ajatuksia ja purkamaan sydäntä, mutta välillä se on tuntunut jopa vaikealta. Pikkuhiljaa oon alkanut saamaan siitä taas kiinni ja voi miten vapauttavaa tämä onkaan. Oon löytänyt itsestäni taas uudenlaisia puolia ja uudenlaista voimaa. Oon ollut itseni tukena tässä prosessissa täysillä ja se on ollut suurin apu ja lohtu.