Kategoria: Tunteet

Totuus tyhjyydestä – olen todella yksin

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut Ruotsissa nyt hieman vajaa kaksi viikkoa. Ylitin rajan Haaparannasta ja oon oleillut Luulajassa sekä nyt Piteåssa, yöpaikkoja vaihdellen ja palaten takaisin niihin lempparipaikkoihin. Tämä on ollut ihanaa ja jännittävää, olin aivan riemuissani etenkin ensimmäisinä päivinä, kun viimein pääsin asumaan Ruotsiin. Samanlaistahan tämä on kuin Suomessa, mutta on tässä silti se kutkuttava ulkomailla olemisen jännitys. Viime päivät on kuitenkin olleet hankalia.

Oon aina viihtynyt todella hyvin itsekseni, enkä oo kokenut yksinäisyyttä, vaikka olisin pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa läheisten kanssa. Tällä hetkellä olo on kuitenkin todella yksinäinen ja oon todella yksin. Yksinolo sinänsä on oma valinta, sillä aina voin hakeutua toisten ihmisten seuraan. Mutta koska yksinäisyys on yhteyden puutetta, ei toisten ihmisten seura siihen tällä hetkellä auta. Loppukesän yksinäisyyden tunne väistyi hetkellisesti, mutta se tuntuu tulleen takaisin.

Eikö tosiaan koskaan asiat ole hyvin?

Vapauden ensimmäisestä päivästä lähtien mulla on ollut jollain tapaa tahmea olo. Vaikka en kokenut tekeväni merkityksellistä työtä, jonkunnäköistä merkitystä töissä käyminen elämääni kuitenkin toi. Olin haaveillut jo jonkin aikaa suuresta tyhjiöstä elämässäni: kaikki ylimääräinen olisi poissa, ei mitään merkityksetöntä. Ei työtä tai ihmissuhteita, jotka eivät anna mulle mitään. Ja nyt kun oon siinä tilanteessa, tämä tyhjiö tuntuukin todella tyhjältä ja avaralta. En tiedä, mitä lähden tähän tyhjyyteen rakentamaan.

Oon totta kai nauttinut tästä kaikesta ajasta, energiasta ja vapaudesta. Se on mahdollistanut mulle sen, että oon päässyt matkustamaan Ruotsiin, asumaan toiseen maahan autossani. Oon nähnyt uusia paikkoja, jutellut upeille ihmisille vieraalla kielellä, osallistunut kiinnostaviin tapahtumiin. Tämä on ollut uskomattoman ihanaa. Mutta siitä huolimatta vaikeat tunteet ovat tiukasti kietoutuneina muhun, olen tiukasti niiden puristuksessa. Välillä tulee epätoivoinen olo ja haluaisin keksiä ratkaisun, millä päästä niistä eroon. Mutta lopulta paras ratkaisu on aina pysähtyä ja olla tunteen kanssa läsnä.

Oon miettinyt pääni puhki syytä tälle olotilalle. Kaikenhan pitäisi olla paremmin kuin hyvin, miksi silti tuntuu tältä? Ensinnäkin, en elä tällä hetkellä mitään lopputulemaa tai tavoitetilaa. Elän vain elämääni, se näyttää ja tuntuu siltä, miltä sen kussakin hetkessä kuuluukin. Nyt elän vaihetta, josta oon haaveillut ja jota oon ihannoinut, mutta se tuntuu silti vaikealta. Tämä osoittaa hyvin sen, ettemme tule koskaan olemaan valmiita elämässämme. Jos olisimme joskus valmiita, mitä sen jälkeen? Eikö elämä muuttuisi silloin yksitoikkoiseksi? Ja toiseksi: kaikelle ei tarvitse löytää syytä. Riittää, kun tiedostat olotilan ja elät sen läpi.

Syyllisyys omasta vapaudesta

Oon paljon miettinyt mun työttömyyttä. Koen pienoista syyllisyyttä siitä, että en käy tällä hetkellä töissä ja ansaitse omaa elantoani. Oon tällä hetkellä juuri se ihminen, jota katsottaisiin yleisesti alaspäin ja tuomittaisiin. Väkisinkin syyllisyyden tunteet ottavat vallan ja sanon itselleni, että se on normaalia. Mutta samaan aikaan koitan muistaa oman näkökulmani asiaan: minun täytyi irtisanoutua merkityksettömästä työstä, jotta voisin alkaa tekemään merkityksellisempiä asioita. Haluan keskittää energiani johonkin, mitä rakastan, minkä avulla voin levittää tehokkaammin hyvää ympärilleni.

Nyky-yhteiskuntamme on hyvin suorituskeskeinen ja kiirettä ihannoiva. Nämä asiat eivät kuulu omiin arvoihini, mutta tiedostan sen, kuinka tämä maailma pyörii. Koska voin valita ja vaikuttaa omaan elämääni ja oon tehnytkin niin, elämäni näyttää enemmän omanlaiseltani nyt. Saan tarpeeksi unta, mun ei tarvitse stressaantua toksisista ihmisistä ympärilläni, saan vaihtaa maisemaa kun siltä tuntuu ja tehdä rakastamiani asioita.

Totuus on, että tarvitsin tämän tyhjyyden ja vapauden lähteäkseni rakentamaan elämästäni juuri sellaista, kun haluan sen olevan. Arjen muotoutuminen ottaa aikansa, enkä halua pakottaa sitä. Kaikki vastaukset ovat kuitenkin jo sisälläni, tarvitsin vain aikaa ja tilaa löytää ne. Mun ei tarvitse pyydellä tilannetta keneltäkään anteeksi, eikä edes selittää sen enempää. Asia on täysin mun oma ja saan jakaa siitä juuri sen verran kuin haluan. Ja useinhan sitä itse pitää itseään kaiken keskipisteenä, todellisuudessa monikaan ei uhraa ajatustakaan pohtiakseen minun tilannettani.

On aika palata itseen ja löytää turva uudelleen

Tämän kaiken myllerryksen keskellä oon myös ollut epätoivoinen, miksi oon edes tehnyt tämän kaiken? Tuleva pelottaa mua, enkä halua astua siihen. Samaan aikaan en halua palata vanhaan elämääni. Oon taas siinä pisteessä, kun mieleni ei tiedä, mitä se haluaa. Sen tiedän varmaksi, että sieluni tietää kyllä ja oon menossa kohti sieluni tehtävää. Sisäinen maailmani on muuttunut radikaalisti, mutta ulkoinen maailma ei vielä oo sopeutunut ja laahaa perässä. Tällä hetkellä se näkyy konkreettisemmin kuin koskaan, vaikka oonkin jo onnistuneesti irtautunut työstäni.

Kasvu tapahtuu aina kivun kautta. Synnyttäminen sattuu, ja tässä oon synnyttämässä itselleni niin paljon uutta. Vaikka tämä on tuntunut todella raskaalta ja vaikealta, oon kokenut siitä huolimatta luottamusta ja rauhaa. Tiedän, että oon menossa vain ja ainoastaan eteenpäin, taaksepäin kun elämässä on mahdotonta mennä. Epävarmuus, yksinäisyys ja syyllisyys kuuluvat tähän hetkeen, ne kielivät pelosta. On aika ottaa pelon tunne syleilyyn, huomioida ja helliä sitä. Antaa sen viipyillä niin kauan kuin se haluaa ja päästää lopulta menemään.

Tiedostamalla tunteen siitä tulee helpommin ymmärrettävä. Ja sen tunteminen on erittäin ok, et valitse tunteitasi itse, etkä voi niille mitään. Voit vain ottaa ne vastaan ja huomioida ne. Ja se kannattaa, ettei tunteet varastoidu kehoon, mikä aiheuttaa ongelmia. Kehoon pakkautuneet tunteet näkyvät kehossa fyysisinä kiputiloina ja erilaisina oireina. Kaikki on kuitenkin lopulta energiaa ja energian täytyy päästä virtaamaan vapaasti. Tunteiden sivuuttaminen ja niiden pakeneminen on usein helpompaa kuin niiden kohtaaminen, mutta vastaantulevien tunteiden käsittely palkitsee ja tuo pitkäkestoisempaa hyötyä ja onnellisuutta.

Nyt mun on aika kääntyä taas hieman enemmän sisäänpäin ja olla itselleni entistäkin tiiviimmin tukena. Pitää kiinni hyvistä rutiineista ja meditoida. Pysähtyä itseni äärelle. Kaikki on hyvin.

Elämäni vaikein ihmissuhde – äitini kanssa

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut kesälomalla nyt pari viikkoa. Loma on ollut elämäni parasta aikaa ja oon nauttinut siitä täysillä. Pelkkää ilotulitusta se ei kuitenkaan ole ollut, vaan oon kokenut myös hankalia tunteita. Oon alkanut käsittelemään yhä vain enempi omia tunnelukkojani ja traumojani ja sen myötä tunteet ovat olleet pinnassa. Koen itseni nykyään vapautuneemmaksi kuin koskaan ja oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla. Tiedostan ja havaitsen paljon herkemmin kehon viestejä ja tuntemuksia.

Yksi suurimmista haavoistani, mikä on auennut uudelleen, on äitisuhteeni. Mulla ja äidilläni on leiskuva menneisyys ja aikuisiällä oon tiedostanut itsessäni sen, etten näyttäydy hänen seurassaan täysin omana itsenäni. Viime viikkojen aikana oon alkanut pureutumaan tähän aiheeseen kunnolla ja oon tehnyt merkittäviä huomioita. Nyt kun erosta on päästy yli ja se on käsitelty, voinkin hypätä seuraavan ihmissuhteen selvittelyyn.

Äitini on vahva persoona ja hänellä on varmasti paljon omia traumojaan ja tunnelukkojaan, joita hän on tiedostamattaan siirtänyt mulle mun lapsuudessa. On mun tehtävä lähteä purkamaan näitä ylisukupolvisia haasteita ja pysäyttää mahdollinen ketjureaktio. Oon valtavan ylpeä itsestäni, että oon tiedostanut nämä asiat ja kykenen ne myöntämään itselleni. Ja että haluan tarttua toimeen ja lähteä purkamaan vyyhtiä, vaikka helppoa se ei ole ollut eikä tule olemaan.

Turvallisen ympäristön puute lapsuudessa

Kun oon äitini seurassa, huomaan itsekin, kuinka rajoittunut ja jähmeä oon. Oma ääni kuulostaa vieraalta hänelle puhuessa: se on matala, monotoninen ja kylmä. Saatan myös ärsyyntyä todella helposti asioista, joista äitini mainitsee. Samaan aikaan en millään pysty rentoutumaan ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten siihen kykene. Olo on lähes aina todella ristiriitainen. Samaan aikaan rakastan ja välitän valtavasti mutta sitten kuitenkin sulkeudun.

Mulla on aika varhaisestakin lapsuudesta paljon todella yksityiskohtaisia ja eläviä muistoja eri tapahtumista. Tapahtumat ovat negatiivisia ja osan muistoista tunteen pystyn elämään uudelleen sillä hetkellä, kun asiaa muistelen. Omasta puolestani voisin muistoja avata enemmänkin, mutta koska niihin liittyy toinen ihminen ja hänen tekemisensä, en niitä lähde yksityiskohtaisesti kertomaan. Yksi muisto on kuitenkin sellainen, jonka voin ja haluan jakaa.

Olin ala-asteella, ehkä viidennellä luokalla. Asuimme pienessä kylässä ja kuljimme kouluun taksilla ja bussilla. Koulupäivän aikana osallistuimme ulkoilmatapahtumaan, joka järjestettiin toisessa pikkukylässä. Lähdimme koululta oppilaiden ja opettajien kesken bussilla toiseen kylään. Tapahtuma oli avoin kaikille ja myös äitini päätti tulla paikanpäälle. Oli sateinen ja viileä syyspäivä, märkää ja harmaata.

Vietin aikaa tapahtumassa koulukavereideni kanssa. Kiertelimme pihaa ja kojuja, kunnes törmäsimme äitiini. Juttelimme hänen kanssa hetken, mutta kauaa en kerennyt aikaa viettää hänen kanssaan, sillä bussikyyti lähtisi takaisin koulullemme pian. Sanoin äidilleni, että menen nyt ystävieni luo. Musta tuntui pahalta jättää äiti yksin, vaikka mitään syytä sille tunteelle ei ollut. Äiti tuli sinne yksin ja viihtyi hyvin, hän ei odottanut mun pitävän hänelle seuraa.

Edelleen muistan todella elävästi sen hetken, kun astuimme koulukavereideni kanssa takaisin bussiin. Istuin ikkunapaikalle ja kaverit juttelivat keskenään. Itse katselin sadepisaroiden peittämästä bussin ikkunasta ulos, siellä oli äitini. Hän seisoi ihmisten keskellä ja katseli minua bussista. Ehkä hymyili ja vilkutti. Mut valtasi ihan ääretön haikeus ja kuristava tunne. En osaa sitä selittää sen tarkemmin, mutta jollain tapaa tunsin syyllisyyttä. Hän seisoi siellä sateessa ja minä lähdin kavereitteni kanssa bussiin. Mitään järkeä tässä tunteessa ei ollut silloin, enkä oo keksinyt vieläkään sille selitystä.

Jokin osa minussa jäi aina vaille hyväksyntää

Mietin vain, kuinka paljon ristiriitaa pieni lapsi on voinutkaan kokea ymmärtämättä mistään mitään. Kun kaikki on hyvin, niin miksi sydäntä puristaa näin paljon? Suuri sydämeni rakasti valtavasti ja ehdoitta, mutta samaan aikaan se ei saanut kaipaamaansa hyväksyntää ja lempeää rakkautta takaisin. Se oppi siihen, että rakkaus täytyy jollain tapaa aina ansaita. Siihen, että omana itsenäni en ollut tarpeeksi tai oikeanlainen.

Aloin pelkäämään tiettyjä tilanteita. Miellytin, jotta en saisi rangaistusta. Ja sitten kuitenkin temperamentti otti vallan, sanoin vastaan ja mua satutettiin. Mun omaa ääntä ei varsinaisesti koskaan vaiennettu, sillä se oli niin voimakas, ettei sitä saatu peitettyä. Ja sen vuoksi opin taistelemaan sen puolesta, että saisin oikeutta. Lapsena olin toki silti aina alakynnessä.

Kun toimin väärin tai epätoivotulla tavalla, sain toinen toistaan kamalampia rangaistuksia. Voisin edelleenkin luetella niitä ja kertoa yksityiskohtaisia muistoja niistä. Nyt kun mietin saamiani rangaistuksia, ne tuntuvat todella epäreiluilta ja epäoikeudenmukaisilta. En saanut mokata rauhassa ja tulla kohdatuksi lempeydellä ja rakkaudella. Kun mulla oli paha olla, sitä pahaa oloa vähäteltiin. Mun ois täytynyt vaan jaksaa ja olla reipas. Mulle suututtiin ihan vääristä asioista, mm. teini-ikäisenä siitä, että paha oloni oli johtanut mut masennukseen.

Toki mua myös lohdutettiin ja kohdeltiin kuin lasta kuuluu kohdella. Mutta se onkin asia, mikä ristiriitaa aiheutti. Ensin lytätään ja rangaistaan ja toisessa hetkessä ollaan lempeitä ja osoitetaan rakkautta. Koitapa siinä lapsena sitten ymmärtää, missä mennään. Mulla oli haaveita ja unelmia, mutta harvemmin niitä otettiin tosissaan. Ne sivuutettiin tai sanottiin, ettei tuommoisesta kannata haaveilla.

On aika ottaa sisäinen lapsi lämpimään, turvalliseen halaukseen

Ja nyt aikuisena yritän ymmärtää tätä kaikkea. Ymmärrän jo jonkin verran, mutta mulla on vielä paljon läpikäytävää, oivallettavaa ja työstettävää. Sisäinen lapseni herää aina sillä hetkellä, kun kohtaan äitini ja se aiheuttaa muutoksen käytöksessäni. Sisäinen lapseni kokee edelleen sitä turvattomuutta, mitä hän lapsena koki. Aikuisen minun tehtävänä on olla turvallinen henkilö tälle pienelle, pelokkaalle lapselle ja näyttää hänelle, ettei ole enää hätää.

Vain omalta osaltani voin työskennellä näiden asioiden kanssa ja siltä osin tehdä oloni mukavammaksi. Toisen ihmisen käytökseen ja ajattelumalleihin en voi vaikuttaa, mutta ei mun tarvikaan. Se riittää, että olen sujut itseni kanssa. Yksi suuri askel olisi avata keskustelu tästä aiheesta äitini kanssa, mutta vielä en koe olevani valmis. Jos hän itse aloittaisi keskustelun, voisin toki asioita avata. Mutta tällä hetkellä keskityn työstämään asioita itseni kanssa.

Asiat voivat mennä tästä vain parempaan suuntaan

Haluan enemmän kuin mitään luoda paremman suhteen äitiini. Mutta se vaatii työtä myös toiselta osapuolelta, sekä yhdessä asioiden läpikäymistä. Vanhoista malleista on päästävä irti ja käsityksiä täytyy murtaa. Edessä on pitkä tie. Kokonaan en halua välejä laittaa poikki missään tapauksessa, sillä meidän välinen suhteemme ei ole enää niin tulehtunut, että siihen olisi tarvetta. Mutta etäämmäs on hivuttauduttava, mikäli emme tule pääsemään yhteisymmärrykseen.

Se, että joku on samaa lihaa ja verta, ei tarkoita, että olisit automaattisesti velvollinen pitämään yhteyden tähän ihmiseen. Mitään ihmissuhteita ei tulisi pakottaa. Joskus suurinta rakkautta voi olla antaa toisen mennä ja etääntyä, jos hän sen myötä alkaa voida paremmin. Ihmissuhteet ovat kinkkisiä ja monimutkaisia, ne satuttavat ja antavat mahdollisuuden suurimpaan mahdolliseen rakkauteen. Niiden työstäminen voi olla vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Yksinäisyys on ystävä

Julkaistu tekijä Noora

Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja nauttinut omasta ajasta. Ja näin on nykyäänkin. Mutta viime aikoina oon kohdannut huomattavasti useammin yksinäisyyden tunteen. Silloin tällöin yksinäisyys koskettaa varmasti lähes jokaista meistä, mutta toisinaan itselläni ne hetket tuntuu tulevan kausittain. Nyt on taas yksinäisyyden kausi menossa.

Kyse ei ole siitä, että kaipaisin seuraa. Että olisin konkreettisesti yksin. Toki vietän paljon aikaa yksin ilman ihmisiä ympärilläni, mutta pohjimmiltaan tunne kumpuaa sisältäpäin. Kun tunne ottaa vallan, ystävistä voi saada hetkellistä helpotusta, mutta todellista tyhjyyttä mikään seura ei pysty täyttämään. Yksin olo ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Yksinäisyyttä voi kokea elämässään myös silloin, kun ympärillä ei oikeasti ole läheisiä ja turvallisia ihmisiä. Mulla niitä on, joten se ei kosketa minua.

Yksinäisyyden tunne on viesti universumilta

Toisinaan, niin kuin tälläkin hetkellä, en keksi varsinaista syytä sille, miksi tunnen olevani yksinäinen. Eikä sille tarvitse syytä tietääkään, mutta koska pohdin asioita syvällisesti, oon pohtinut tätäkin. Elämässäni ei oo mitään konkreettista syytä, miksi tämä olo on ollut kylässä näin pitkään. Ympärilläni on ihania, välittäviä ihmisiä, elän hidasta ja läsnäolevaa elämää, meditoin ja huolehdin mielen lisäksi kehoni hyvinvoinnista.

Oon turvautunut oman intuition kuunteluun, tarot-kortteihin ja universumin merkkeihin. Numerologinen yhdeksäs, eli syklin viimeinen vuoteni alkaa olla loppusuoralla. Uskon, että tämä yksinäisyys liittyy vahvasti siihen. Oon päästämässä irti viimeisistäkin asioista, joista mun on määrä luopua voidakseni kasvaa täyteen potentiaaliini.

Kesän aikana mun elämään on tuotu ihmisiä menneisyydestä. Heidän kanssaan meillä on yhteys aiemmin lakannut, mutta he ottivat muhun itse uudelleen yhteyttä. Innostuin näistä yhteydenotoista ja juttelin heille mielelläni, toista jopa tapasin pari kertaa. Ajattelin, että ehkä näistä ihmissuhteista voisi syntyä vielä uudelleen jotain, Sitten molemmat hiljenivät ja vetäytyivät. Jättivät mut ihmettelemään, mitä nyt yhtäkkiä tapahtui. Ja se tuntui pahalta.

Tulin siihen päätelmään, että tämä oli universumin viesti, oppiläksy mulle vielä tähän viimeiseen vuoteen. Mun on opeteltava päästämään irti ihmisistä, olla olematta se, joka koittaa saada asiat toimimaan. Näistä ihmissuhteista ei ollut tarkoitus kasvaa enää mitään, vaan mun oli kohdattava viimeiset hyvästit. Mun täytyy pitää rajoistani kiinni ja toimia omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Se on osa sielun kasvua kohti korkeampaa itseäni.

Jotain parempaa on rakentumassa hyväksesi

Sanotaan, että kun tunnet olosi yksinäiseksi, universumi valmistelee sulle silloin jotain mahtavaa. Yksinäisyyden tunne on kuin tyhjyyttä. Ja tyhjää tilaa tarvitaan, jotta uutta mahtuu tilalle. Jotain uutta, parempaa ja merkityksellisempää. Kasvu tapahtuu useimmiten kivun kautta, ja yksinäisyys tekee kipeää. Vain sen tunteen kohtaamalla annat sille luvan myös lähteä. Yksinäisyys poistuu, kun se ja sinä olette siihen valmiita.

Vaikeat tunteet ovat nimensä mukaisesti vaikeita. Niiden kohtaaminen voi joskus tuntua mahdottomalta, mutta se kannattaa tehdä. Tunteen voi kohdata ja käsitellä vain tuntemalla sen, mitään sen konkreettisempaa tekemistä se ei vaadi. Älä pakene sitä muuhun tekemiseen tai ihmisten seuraan. Koe ja elä tunne läpi.

Ja aikanaan yksinäisyys väistyy. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tulevaisuutesi rakentamisessa. Kuinka onnekkaita me ihmiset olemmekaan, kun saamme tuntea niin paljon ja vahvasti. Miltä elämä enää tuntuisi, jos ei seassa olisi niitä hankalia päiviä ja vaikeita tunteita? Jatkuva ilo ja nautinto turruttaisi meidät.

Vaalin yksin oloa ja yksinäisyyttä

Autossa asuessa voisi kuvitella, että elämä on jatkuvasti yksinäistä. Todellisuudessa vietän nykyään enemmän aikaa toisten ihmisten seurassa kuin asunnossa asuessa. Ystäviä tulee nähtyä useammin ja spontaanimmin. Myös tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy enemmän ihania kohtaamisia ja uusiin ihmisiin tutustuu herkemmin. Ja myös omaa aikaa yksin saan juuri niin paljon kuin haluan. Itsekseni ollessa en lähtökohtaisesti tunne oloani yksinäiseksi, sillä oon itse itseni paras ystävä.

Ja nyt, kun tämä yksinäisyyden tunne on läsnä, otan myös sen ystäväkseni. Reflektoin ja tunnen. Käsittelen asioita piirtämällä ja kirjoittamalla. Pysähdyn itseni ja elämän äärelle. Menen luontoon. Nämä kaikki ovat mahtavia työkaluja vaikean tunteen käsittelyyn. Mutta myös pelkkä oleminen ja tunteminen riittää. Toisten ihmisten seura, sarjan katselu tai liikunta ei aina tarkoita pakenemista. On sallittua hakea lohtua, kun tuntuu pahalta. Mutta jos tuntemisen sivuuttaa kokonaan, tunne jää jumiin eikä pääse pois.

Oon tällä hetkellä lomalla ja lähdin reissun päälle. Toisinaan yksinäisyyden tunne saa mut hyppäämään auton rattiin ja vaihtamaan maisemaa. Huomasin tämän itsessäni parin lyhyen ajomatkan jälkeen ja pysähdyin sen äärelle. Miksi en halua jäädä pitemmäksi aikaa kauniiseen paikkaan? Miksi haluan ajaa yksinäisyyttä karkuun? Tosiasia on se, että aina kun lähden ajamaan, yksinäisyys istahtaa pelkääjän paikalle ja kiinnittää turvavyön.

Ja sitten lopetin pakenemisen. Olin taas vaihtamassa maisemaa myöhään illalla, vaikka aluksi ajattelin jääväni toiseksikin yöksi. Tämä paikka on luksusta: rauha, kaunis ranta, vesivessa ja suihku, kesäkahvila ja juokseva vesi kanistereiden täyttöön – kaikki samassa paikassa. Ja silti olin päättänyt lähteä. Silloin havahduin, mulla ei oikeasti oo kiire minnekään.

Tämä on myös mulle vaikea tunne. Tätä tekstiä kirjoittamalla prosessoin asiaa myös itse ja oivallan taas lisää itsestäni. Ja oon kiitollinen, että teen niin. Tämä on taas askel eteenpäin. Vielä tulee se hetki kun ymmärrän, mitä varten tämä yksinäisyys on tällä hetkellä läsnä.