Tekijä: Noora

En pelkää enää mitään

Julkaistu tekijä Noora

Syksy, irtisanoutuminen ja etäisyys kaikkeen on nostanut pintaan ihan valtavasti asioita. Mulla on ollut todella rankkaa henkisesti ja hetkittäin todella vaikea olla itseni ja elämäni kanssa. Vuosi sitten olin todella, todella synkässä paikassa ja koin olevani pahemman kerran hukassa. Tämä syksy ei oo ollut ihan niin vaikea, mutta omalla tavallaan myös todella haastava. Tiedän, että kaiken tämän kokeminen vie mua rytinällä taas eteenpäin ja oon joutunut muistuttamaan itseäni siitä. Musta on tuntunut, että oon kääntynyt vahvasti sisäänpäin, vetäytynyt kesän jäljiltä kuoreeni ja tehnyt työtä itseni kanssa, elänyt omassa maailmassani.

Paljon ideoita oon saanut kirjoittamiseen, mutta ne eivät oo virranneet läpi paperille (tai läppärin näytölle) asti. Asioiden ja tunteiden sanoittaminen on tapahtunut lähinnä pääni sisällä, mutta en oo saanut kanavoitua juuri mitään ulos. Tällä hetkellä musta kuitenkin tuntuu, että pahin on toistaiseksi takanapäin, oon levollisin mielin ja pystynyt rentoutumaan. Oon viettänyt nyt parin viikon ajan omaa hiljaista retriittiäni ja ollut vapaa kaikista suunnitelmista ja tekemisestä. Viettänyt aikaa luonnossa ja inspiroivien kirjojen parissa.

Etäisyys kaikkeen loi tilaa kohdata totuuksia

Viimeisen työpäivän jälkeen vietimme mun synttäreitä kahden ystäväni kanssa. Se päivä oli ihana, enkä silloin vielä oikein sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten enää töihin mene. Kun parin päivän päästä jätin Tampereen taakseni, asia alkoi konkretisoitumaan. Kaiken sen haikeuden keskellä tuntui kuitenkin hyvältä jättää työpaikka ja Tampere, joka on tuntunut kodilta viimeiset seitsemän vuotta. En oo kyllästynyt Tampereeseen, mutta haluan välillä vaihtaa maisemaa. Pirkanmaalle tuun varmasti vielä palaamaan, ihan vain lyhyemmille vierailuille jos en muuten.

Halusin lähteä Ruotsiin, joten otin pienen kotini ja ajoin sillä naapurimaahan. Rakastan Ruotsia ja ruotsin kieltä ja olo tuntui kotoisalta, mutta kolmen viikon aikana Ruotsissa uiskentelin tyrskyävissä aallokoissa. Sain etäisyyttä ihmisiin ja tavallisiin arkisiin asioihin ja sain mahdollisuuden tarkastella elämääni etäämmältä. Edes tuttua suomen kieltä en kuullut tai nähnyt ympärilläni, joten elämä tuntui erilaiselta, vaikka pohjoismaan maisemat ja luonto olivatkin verrattavissa Suomeen.

Mieleen hiipi ajatuksia yksinäisyydestä, epäonnistumisesta ja siitä, teenkö vääriä asioita. Oliko maailman typerin idea irtisanoutua ja hypätä tyhjän päälle? No, ei ollut. Pohjimmiltani tiesin koko ajan, että se on tehtävä nyt, se on oikea ratkaisu. Työpaikassani tunnuin tukehtuvani, kuihtuvani pois. Elämä tuntui merkityksettömältä ja oma hyvinvointini oli vaakalaudalla. Sain hyvin vähän kiitosta tekemästäni työstä ja huono työilmapiiri vaikutti muhun todella vahvasti. Taustalla oli kuitenkin ajatus turvasta, mitä yhteiskunnassa tunnutaan muutenkin arvostettavan: vakituinen työpaikka ja kuukausittain tilille kilahtava palkka. Mutta tiesin, että voin rakentaa erilaisen turvan tunteen itselleni, mikä ei tule ulkoapäin.

Pelkäsin raha-asioita. Mulla on ollut aina hyvä ja luottavainen suhde rahaan, mutta siinä tunnemyllerryksessä maalailin itselleni kauhukuvia myös sen suhteen. Työttömänä en saisi säännöllistä tuloa joka kuukausi. Miten pärjään, jos en saa rahaa mistään? Pyörittelin raha-ajatuksia monelta eri kantilta. Mietin vaihtoehtoja ja sitä, kuinka paljon haluamanilainen elämäntyylini vaatii rahaa. Toki olin pohtinut näitä asioita jo ennen irtisanoutumistanikin ja tiesin pärjääväni, mutta niin vain pelko otti vallan. Luottamus elämään kuitenkin vei jälleen voiton ja rahapohdinnat jäivät vähäisiksi.

Elämäni ihmiset opettajinani

Syvyyksissä ollessani surin myös ihmissuhteitani. Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja tykännyt pitää ydinystäväpiirini pienenä, En kaipaa ympärilleni jatkuvaa hälinää ja isoa joukkoa ihmisiä. Useita vuosia sitten tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikki puolivillaiset kaverisuhteet ja keskittyä syvempiin yhteyksiin. Mun elämään ei oo viimeisen muutaman vuoden aikana tullut uusia ihmisiä jäädäkseen. Tärkeimmät ihmissuhteet liittyvät perheeseen ja lapsuudenystäviin, sekä yhteen ystävään, joka tuli elämääni neljä vuotta sitten.

Tänä vuonna kaksi ihmistä menneisyydestäni on ”tullut takaisin”, mutta ei jäädäkseen. Molemmat ottivat muhun itse yhteyttä, mutta molemmat myös vetäytyivät. Tämä jätti mulle vain suuren hämmästyksen siitä, mitä tapahtui. Päättelin kuitenkin, että vaikka heillä olikin kiinnostusta olla kanssani tekemisissä, kumpikaan ei ollut sielun tasolla valmis kohtaamaan tätä mun vahvana virtaavaa energiaa. He molemmat olivat eräänlaisia oppiläksyjä irtipäästämisestä ja heidän kohdallaan mun piti itse tehdä se työ itseni kanssa. Tämän oivallettuani opin, ettei mun tarvi kiinnittyä elämäni aikana keneenkään ihmiseen.

Toinen näistä ihmisistä oli pitkäaikainen ystävä yhdeksän vuoden takaa. Emme ole olleet näiden vuosien aikana jatkuvasti tekemisissä tai edes yhteyksissä. Ensimmäisinä vuosina kun asuimme samassa kaupungissa, näimme enemmän, mutta viimeisimmät vuoden juttelimme ja näimme vain silloin tällöin. Kun hän viime kesänä taas otti muhun yhteyttä, se tuntui erilaiselta. Mulle tuli olo, että nyt voisi olla meidän aika syventää ystävyyttämme. Näimme lyhyen ajan sisällä kahdesti, se on enemmän kuin normaalisti. Asuimme suhteellisen lähellä toisiamme, joten näkeminen oli helppoa. Olimme myös lähes päivittäin yhteyksissä viestein.

Kunnes hän alkoi vetäytyä. Koitin kysellä häneltä onko kaikki hyvin ja mitä tapahtui, mutta hän ei itsekään tuntunut tietävän. Kun en saanut toiselta enää juuri mitään, tiesin, että mun täytyy päästää jälleen irti. Irti toiveista ja haaveista ystävyytemme syvenemisen suhteen. Ja sen tein, vaikka se olikin surullista. En halunnut antaa taas itsestäni kaikkea, kun en saanut enää toiselta mitään. Olisin vain jäänyt vellomaan turhautumiseen ja epätietoisuuteen, mikä veti mua alaspäin. Hän tuli opettamaan tämän mulle kaiken muun irtipäästön lisäksi.

Annan elämän johdattaa eteenpäin

Nyt musta tuntuu, että oon ymmärtänyt sen, mikä mun piti: en kiinnity enää ihmisiin. En voi tai halua kontrolloida muita, enkä hallita elämäni kulkua. Ihmiset tulee ja menee, ne oikeat ja arvokkaat ihmissuhteet tulevat jäädäkseen. Moni ihminen elämissämme on vain ohikulkumatkalla opettamassa meille eri asioita. Jokaisesta menneisyyteen jääneestä ihmissuhteesta löytyy tarkoitus tai opetus, se voi olla ihan minimaalisen pienikin.

Raha-asioita en oo pahemmin elämässäni stressannut, enkä stressaa nytkään. Luotan siihen, että aina kaikki järjestyy. Rahakin on vain energiaa, eikä se tee ketään oikeasti onnelliseksi. Vietin paljon aikaa ajatusten kanssa siitä, että entä jos joutuisin ulosottoon ja menettäisin ihan kaiken maallisen omaisuuteni. Se tuntuisi hirveältä, mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi? Jatkaisin elämääni ilman mitään ulkoista. Tarpeeksi kauan vietettyäni aikaa tämän ajatuksen kanssa aloin tulla sinuiksi sen suhteen. En oikeasti tarvitse elämääni mitään ulkoista. Onnellisuus ja tyytyväisyys tulee aina lopulta sisältäpäin.

Minimalistina en oo ollut enää vuosiin kiinnittynyt tavaroihin. Minäkin omistan kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa ja merkitystä, mutta entä jos menettäisin tavaran? Se harmittaisi, mutta elämä jatkuisi. Tunnearvollisen tavaran menettäminen ei poista multa sitä tunnetta tai muistoa hetkestä, henkilöstä tai paikasta, johon tavara liittyy. En tarvitse tavaraa muistaakseni. Voin aina palata ajatuksissani niihin hetkiin ja muistoihin, mitkä ovat tärkeitä. Näin ollen en myöskään tarvitse rahaa ostaakseni tavaroita. Ja mitä kokemuksiin ja elämyksiin tulee, niitä saa myös ilmaiseksi. Kyse on siitä, mitä pidät merkityksellisenä ja kiitollisuuden arvoisena.

Tekstin otsikko on aika raju, mutta ainakin lähes totta. En pelkää menettää ihmisiä tai omaisuutta. En aktiivisesti pelkää mitään, mutta toki oman terveyden menettäminen on ajatuksena pelottava, jos sitä alkaa tosissaan miettimään. Se on ainoa asia, mitä tällä hetkellä tarvitsen toteuttaakseni itseäni ja elääkseni unelmaelämääni. Ja se onkin erittäin painava syy mulle pitää erityisen hyvää huolta itsestäni kokonaisvaltaisesti. Vaikka menettäisin kaiken muun, voisin silti elää onnellista elämää. Ihmisten menettäminen olisi varmasti todella vaikea paikka ja vaatisi pitkän surutyön, mutta toisaalta voimmeko todella menettää, kun emme ketään omista? Me tulemme ja lähdemme täältä aina yksin.

Totuus tyhjyydestä – olen todella yksin

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut Ruotsissa nyt hieman vajaa kaksi viikkoa. Ylitin rajan Haaparannasta ja oon oleillut Luulajassa sekä nyt Piteåssa, yöpaikkoja vaihdellen ja palaten takaisin niihin lempparipaikkoihin. Tämä on ollut ihanaa ja jännittävää, olin aivan riemuissani etenkin ensimmäisinä päivinä, kun viimein pääsin asumaan Ruotsiin. Samanlaistahan tämä on kuin Suomessa, mutta on tässä silti se kutkuttava ulkomailla olemisen jännitys. Viime päivät on kuitenkin olleet hankalia.

Oon aina viihtynyt todella hyvin itsekseni, enkä oo kokenut yksinäisyyttä, vaikka olisin pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa läheisten kanssa. Tällä hetkellä olo on kuitenkin todella yksinäinen ja oon todella yksin. Yksinolo sinänsä on oma valinta, sillä aina voin hakeutua toisten ihmisten seuraan. Mutta koska yksinäisyys on yhteyden puutetta, ei toisten ihmisten seura siihen tällä hetkellä auta. Loppukesän yksinäisyyden tunne väistyi hetkellisesti, mutta se tuntuu tulleen takaisin.

Eikö tosiaan koskaan asiat ole hyvin?

Vapauden ensimmäisestä päivästä lähtien mulla on ollut jollain tapaa tahmea olo. Vaikka en kokenut tekeväni merkityksellistä työtä, jonkunnäköistä merkitystä töissä käyminen elämääni kuitenkin toi. Olin haaveillut jo jonkin aikaa suuresta tyhjiöstä elämässäni: kaikki ylimääräinen olisi poissa, ei mitään merkityksetöntä. Ei työtä tai ihmissuhteita, jotka eivät anna mulle mitään. Ja nyt kun oon siinä tilanteessa, tämä tyhjiö tuntuukin todella tyhjältä ja avaralta. En tiedä, mitä lähden tähän tyhjyyteen rakentamaan.

Oon totta kai nauttinut tästä kaikesta ajasta, energiasta ja vapaudesta. Se on mahdollistanut mulle sen, että oon päässyt matkustamaan Ruotsiin, asumaan toiseen maahan autossani. Oon nähnyt uusia paikkoja, jutellut upeille ihmisille vieraalla kielellä, osallistunut kiinnostaviin tapahtumiin. Tämä on ollut uskomattoman ihanaa. Mutta siitä huolimatta vaikeat tunteet ovat tiukasti kietoutuneina muhun, olen tiukasti niiden puristuksessa. Välillä tulee epätoivoinen olo ja haluaisin keksiä ratkaisun, millä päästä niistä eroon. Mutta lopulta paras ratkaisu on aina pysähtyä ja olla tunteen kanssa läsnä.

Oon miettinyt pääni puhki syytä tälle olotilalle. Kaikenhan pitäisi olla paremmin kuin hyvin, miksi silti tuntuu tältä? Ensinnäkin, en elä tällä hetkellä mitään lopputulemaa tai tavoitetilaa. Elän vain elämääni, se näyttää ja tuntuu siltä, miltä sen kussakin hetkessä kuuluukin. Nyt elän vaihetta, josta oon haaveillut ja jota oon ihannoinut, mutta se tuntuu silti vaikealta. Tämä osoittaa hyvin sen, ettemme tule koskaan olemaan valmiita elämässämme. Jos olisimme joskus valmiita, mitä sen jälkeen? Eikö elämä muuttuisi silloin yksitoikkoiseksi? Ja toiseksi: kaikelle ei tarvitse löytää syytä. Riittää, kun tiedostat olotilan ja elät sen läpi.

Syyllisyys omasta vapaudesta

Oon paljon miettinyt mun työttömyyttä. Koen pienoista syyllisyyttä siitä, että en käy tällä hetkellä töissä ja ansaitse omaa elantoani. Oon tällä hetkellä juuri se ihminen, jota katsottaisiin yleisesti alaspäin ja tuomittaisiin. Väkisinkin syyllisyyden tunteet ottavat vallan ja sanon itselleni, että se on normaalia. Mutta samaan aikaan koitan muistaa oman näkökulmani asiaan: minun täytyi irtisanoutua merkityksettömästä työstä, jotta voisin alkaa tekemään merkityksellisempiä asioita. Haluan keskittää energiani johonkin, mitä rakastan, minkä avulla voin levittää tehokkaammin hyvää ympärilleni.

Nyky-yhteiskuntamme on hyvin suorituskeskeinen ja kiirettä ihannoiva. Nämä asiat eivät kuulu omiin arvoihini, mutta tiedostan sen, kuinka tämä maailma pyörii. Koska voin valita ja vaikuttaa omaan elämääni ja oon tehnytkin niin, elämäni näyttää enemmän omanlaiseltani nyt. Saan tarpeeksi unta, mun ei tarvitse stressaantua toksisista ihmisistä ympärilläni, saan vaihtaa maisemaa kun siltä tuntuu ja tehdä rakastamiani asioita.

Totuus on, että tarvitsin tämän tyhjyyden ja vapauden lähteäkseni rakentamaan elämästäni juuri sellaista, kun haluan sen olevan. Arjen muotoutuminen ottaa aikansa, enkä halua pakottaa sitä. Kaikki vastaukset ovat kuitenkin jo sisälläni, tarvitsin vain aikaa ja tilaa löytää ne. Mun ei tarvitse pyydellä tilannetta keneltäkään anteeksi, eikä edes selittää sen enempää. Asia on täysin mun oma ja saan jakaa siitä juuri sen verran kuin haluan. Ja useinhan sitä itse pitää itseään kaiken keskipisteenä, todellisuudessa monikaan ei uhraa ajatustakaan pohtiakseen minun tilannettani.

On aika palata itseen ja löytää turva uudelleen

Tämän kaiken myllerryksen keskellä oon myös ollut epätoivoinen, miksi oon edes tehnyt tämän kaiken? Tuleva pelottaa mua, enkä halua astua siihen. Samaan aikaan en halua palata vanhaan elämääni. Oon taas siinä pisteessä, kun mieleni ei tiedä, mitä se haluaa. Sen tiedän varmaksi, että sieluni tietää kyllä ja oon menossa kohti sieluni tehtävää. Sisäinen maailmani on muuttunut radikaalisti, mutta ulkoinen maailma ei vielä oo sopeutunut ja laahaa perässä. Tällä hetkellä se näkyy konkreettisemmin kuin koskaan, vaikka oonkin jo onnistuneesti irtautunut työstäni.

Kasvu tapahtuu aina kivun kautta. Synnyttäminen sattuu, ja tässä oon synnyttämässä itselleni niin paljon uutta. Vaikka tämä on tuntunut todella raskaalta ja vaikealta, oon kokenut siitä huolimatta luottamusta ja rauhaa. Tiedän, että oon menossa vain ja ainoastaan eteenpäin, taaksepäin kun elämässä on mahdotonta mennä. Epävarmuus, yksinäisyys ja syyllisyys kuuluvat tähän hetkeen, ne kielivät pelosta. On aika ottaa pelon tunne syleilyyn, huomioida ja helliä sitä. Antaa sen viipyillä niin kauan kuin se haluaa ja päästää lopulta menemään.

Tiedostamalla tunteen siitä tulee helpommin ymmärrettävä. Ja sen tunteminen on erittäin ok, et valitse tunteitasi itse, etkä voi niille mitään. Voit vain ottaa ne vastaan ja huomioida ne. Ja se kannattaa, ettei tunteet varastoidu kehoon, mikä aiheuttaa ongelmia. Kehoon pakkautuneet tunteet näkyvät kehossa fyysisinä kiputiloina ja erilaisina oireina. Kaikki on kuitenkin lopulta energiaa ja energian täytyy päästä virtaamaan vapaasti. Tunteiden sivuuttaminen ja niiden pakeneminen on usein helpompaa kuin niiden kohtaaminen, mutta vastaantulevien tunteiden käsittely palkitsee ja tuo pitkäkestoisempaa hyötyä ja onnellisuutta.

Nyt mun on aika kääntyä taas hieman enemmän sisäänpäin ja olla itselleni entistäkin tiiviimmin tukena. Pitää kiinni hyvistä rutiineista ja meditoida. Pysähtyä itseni äärelle. Kaikki on hyvin.

Kun manifesti toteutui

Julkaistu tekijä Noora

7.3.2025 olin menossa aamuvuoroon. Päätin ennen aamuviittä avata tietokoneen ja kirjoittaa. En koskaan kirjoita tietokoneella aamuisin, mutta muistan edelleen todella vahvasti sen hetken ja tunteen. Tunsin, että lävitseni haluaa nyt virrata erittäin tärkeä sanoma, joten annoin sormien liukua näppäimistöllä. Eilen täytin 30. Se tarkoittaa sitä, että numerologinen yhdeksäs vuoteni tuli päätökseen ja olen siirtynyt jälleen syklin ensimmäiseen vuoteen.

Toissapäivänä oli viimeinen työpäiväni. Tässä postauksessa haluan jakaa tuon 7.3. kirjoittamani tekstin. Kun luin sitä, häkellyin itsekin. Onko tämä todella minun kirjoittamani? Kyllä se on, Tiesin jo silloin ja halusin kirjoittaa itselleni manifestin, joka toteutui.

7.3.2025 Uusi alku

Uuden alku, se häämöttää. On viimeinen, yhdeksäs vuosi, kollektiivisesti ja henkilökohtaisessa elämässäni. Tunnen, kuinka pinnan alla kytee jotain paljon suurempaa. Odottaa päästäkseen nähdyksi, ollakseen olemassa. Jotain, mistä kukaan ei ole voinut uneksiakaan. En edes minä. En varsinkaan minä. 

Aika alkaa olla oikea. Se ei ollut oikea eilen. Ei viime vuonna, eikä kymmenen vuotta sitten. Se on odottanut tätä hetkeä. Ratkaisevat kolmekymmentä vuotta. Kolmenkymmenen vuoden kypsymisaika. Se on tarpeeksi. Kuoriutuminen on jo alkanut, mutta siinä kestää vielä.  

Siirtymävaihe on käynnissä. Tunnen kehittyväni, koteloitumisvaihe alkaa olla takana päin. Olen valmis levittämään kauniit siipeni. Varovasti tunnustellen, haistellen uteliaana raikasta, puhdasta ilmaa ympärilläni. Vedän sitä keuhkoihini ahnaasti. Nautin siitä ja tunnen eläväni joka solulla. Vanha, tunkkainen mennyt on jo eilisessä. 

Kärsivällisyys palkitaan. Aina en ole ollut kärsivällinen. Malttamattomuus, väkinäisyys ja puskeminen on kostautunut. Omaa kutsumustaan ei voi pakottaa. Sen täytyy saada virrata vapaasti, sen täytyy saada olla vapaa. Minun täytyy saada olla vapaa. Vielä en ole, mutta asiat ovat puhdistumassa. Valitsen itse mitä jää, sieluni valitsee. Sieluni on jo valinnut. Se tietää, vaikka mieleni ei vielä tiedä. 

Edessäni on vielä yksi suuri päätös. Lähteä vai jäädä? Tiedän vastauksen pohjimmiltani, olen tiennyt jo jonkin aikaa. Universumikin on kertonut mielipiteensä, se on antanut selkeät merkit. Jääminen on mahdotonta. Ajoitus on omissa käsissäni, ainakin toistaiseksi. Päätös on valtava ja merkittävä.  

Jos jään, toimin itseäni vastaan. Toimin pelosta käsin ja antaudun yhteiskunnan odotuksille. En elä sielustani ja murenen päivä päivältä pienemmäksi. Hautaudun mitättömyyteen ja olen olemassa olematta. Tuhoudun hiljalleen. 

Jos lähden, sieluni pääsee kukoistukseensa. Se on pelottavaa, mutta antoisaa. Saan vapauden ja janoamani. Olen vapaa. Valitsen itseni ja tulen kuulluksi, itseni ja muiden toimesta. En elä enää harmaudessa, vaan elämä saa tuhansia värejä ja sävyjä. Elämä ei ole vain autuutta, mutta vaikeuksia on helpompi kohdata, kun sisältä pursuaa valtava, kirkas ja lämmittävä liekki.  

Vain lähteminen on oikein. Onko se kuukauden päästä? Kolmen kuukauden? Puolen vuoden? Minun täytyy luottaa nyt elämään, tulevaisuuteen ja universumiin. Tiedän, että elämä haluaa minulle vain parasta. Kuuntelen kehoani, mitä se minulle haluaa kertoa. Olen herkistynyt universumin lähettämille viesteille. Se on lähettänyt niitä paljon, mutta vielä aika ei ole ollut oikea. Tiedän, kun se on. 

Olen kuolemassa pois. Jotain kauniimpaa ja puhtaampaa tulee tilalle. Hautajaiset ovat suurenmoiset. Ne ovat riemun juhla. Ja niin on syntymäkin, kun nousen tuhkasta. Tunnen, että pahin on jo takana. Ensimmäinen vuosi häämöttää. Näin tämän kuuluu mennä. Tämä on oikein. Minä luotan. 

Henkinen talvi

Julkaistu tekijä Noora

Ootko koskaan kokenut, että elämässäsi olisi ollut meneillään henkinen talvi? Mitä se edes meinaa? Henkinen talvi on käsite, mihin törmäsin ensimmäisen kerran Risto Kuulasmaan Kaikki valo maailmassa –kirjaa lukiessani. Erittäin iso suositus kyseiselle kirjalle, sitä lukiessani tunsin olevani kotona. Se avasi silmäni ja sai mut oivaltamaan asioita, sekä näkemään koko maailman ihan uudessa valossa. Elämä ei enää tuntunutkaan niin vakavalta.

Henkisessä talvessa kyse on niin sanotusta elämän hetkellisestä pysähtymisestä. Voimat tuntuvat olevan aivan lopussa ja kaipaat vain lepoa. Näitä ajanjaksoja on varmasti ollut omassa elämässäni useampiakin, mutta viimeisin on päällimmäisenä mielessä. Jälkeenpäin ajateltuna tajusin eläneeni henkisen talven aikaa vuosi sitten, mutta silloin en sitä tiedostanut. Olin aivan loppu ihan kaikkeen, kaikki vastusti ja mieli oli maassa. 

Elämä kehotti pysähtymään

Henkinen talveni alkoi, kun numerologian mukainen henkilökohtaisen syklini yhdeksäs ja viimeinen vuosi alkoi. Yhdeksäs vuosi on aikaa, jolloin paketoidaan asiat ja saatetaan ne loppuun ennen uuden syklin alkamista. Yhdeksännen vuoteni alkaessa etsin toden teolla tarkoitusta, merkitystä ja vastauksia. Puskin eteenpäin ja yritin pakottaa asioita. Mikään ei tuntunut tyydyttävän minua, enkä oikeastaan edes tiennyt, mitä pohjimmiltani halusin.

Uuvuin, koin masennusta ja ahdistusta ja olin epätoivoinen. Lopulta päätin, ettei tämä puskeminen vie mua eteenpäin ja halusin kääntää kelkkani. Mun olisi pakko ottaa ohjat omiin käsiini ja pistää tälle kaikelle stoppi. Pitää itseäni hyvänä ja hoivata itseäni. Ensimmäinen asia, jonka tein hyvinvointini eteen, oli human desing –luennan ja energiahoidon varaaminen. Human desingnin ansiosta opinkin tuntemaan itseni huomattavasti paremmin.

Se sai silmäni avautumaan. Opin ymmärtämään omaa energiaani, miten se käyttäytyy ja miksi se toimii niin kuin toimii. Ja tiesin, että nyt on aika pysähtyä. Mulla oli noin miljoona rautaa tulessa ja pistin kaiken paussille. Oli marraskuun puoliväli ja otin tietoisen loman kaikesta ylimääräisestä mistä pystyin. Ajatus kaiken jättämisestä kesken tuntui helpottavalta.

Päätin olla loppuvuoden täysin poissa somesta, peruutin kaikki sähköpostiini tulevat uutiskirjeet, en uhrannut ajatustakaan uusien asioiden tutkimiselle tai opiskelulle. Kännykän selaamisen sijaan aloin lukemaan kirjoja. Autolla ajamisen sijaan aloin kävellä töihin. Joogasin vain, kun tunsin kutsun matolle. Opettelin kuuntelemaan itseäni kokonaisvaltaisesti. Saatoin vain olla tekemättä mitään. 

Et voi nopeuttaa prosessia, mutta voit tehdä matkasta mukavamman

Ja pikkuhiljaa pääsin kömpimään pimeydestä kohti kirkkautta. Henkinen talvi oli edelleen toki läsnä, vielä pitkän aikaa. Mutta synkkyys ja uupumus alkoi hiljalleen hellittää. En tehnyt sitä virhettä, että olisin palannut kaiken äärelle, kun aloin voimaan paremmin. Päätin jättää keskeneräiset asiat keskeneräisiksi, mikäli koin ne merkityksettömiksi. Kun impulsseja asioiden tekemiseen alkoi ilmaantua, tartuin yhteen asiaan kerrallaan. 

Ja lopulta ilo, valo ja inspiraatio alkoi virrata takaisin. Jooga ja meditointi on olleet suurimmat apuni ja työkaluni tässä prosessissa. Kuuntelin intuitiotani ja tein asioita, mitkä sytyttivät ja innostivat. Ne olivat ihan pieniä juttuja: piirtämistä, kirjoittamista, luontokävelyitä. Ja se sai mut takaisin kiinni elämään.

Yksinäinen auringonlasku

Julkaistu tekijä Noora

Istun Uusikaarlepyisen sataman aallonmurtajan kivellä ja katselen auringonlaskua. Taivas on lempeän oranssi vain auringon ympäriltä mutta muuten haalean vaaleansininen ja kauempana leijailee muutama harsomainen pilvenhaituva. Ei intensiivistä tai henkeäsalpaavaa, mutta kaunista silti. Aurinko näyttää painavalta painuessaan hiljalleen alemmas horisontissa tummana huokuvien puiden taakse. Mietin, kuinka paljon pidempään merellä seilaavat veneilijät näkevät illan viimeiset säteet. Ne, jotka seilaavat puiden tuolla puolen. 

Maisema on hellä ja kaunis, mutta olen silti yksinäinen. Laajana avautuva taivas ja saarten saartama meri tuntuvat yhtä aikaa ahtailta ja liian suurilta. Olen niin pieni ja yksin. Samaan aikaan sisälläni vallitsee syvä rauha. Yksinäisyys on ystävä, joka on luonani pidemmällä vierailulla. Se on viihtynyt luonani jo pari viikkoa, välillä kadoten hoitamaan omia juoksevia asioitaan ja sitten palaten luokseni. Nyt se istuu vieressäni kivellä ja halaa minua. Ja annan sen olla. Tulemme olemaan ystäviä aina, mutta välillä hän lähtee luotani pidemmiksi ajoiksi.  

Maailma tuntuu suurelta ja avoimelta. Minulla on vielä viikko kesälomaa jäljellä, jonka jälkeen menen kolmeksi viikoksi töihin. Sitten olen täysin vapaa tekemään mitä tahansa. Katselen meren aaltoja, ne näyttävät pehmeiltä ja lipuvat tasaisesti kohti murtajaa, kunnes hajoavat hennoksi liplatukseksi. Entä jos lähtisinkin Ruotsiin, kun olen vapaa? Mikä minua Suomessakaan pidättelee? Mietin, olisinko onnellisempi Ruotsissa. Ei, en halua jahdata onnellisuutta ja etsiä sitä toisaalta. Entä jos vain menen Ruotsiin, koska haluan? Suomessa minulla olisi vielä paljon nähtävää ja koettavaa, mutta Ruotsi on kiehtonut minua aina. Ja onko se oikeastaan minkään pakenemista, jos ei enää ole mitään, mitä paeta? Olen vapaa tekemään mitä vain.  

Ajatus Ruotsista saa minut innostumaan ja tuntemaan kiitollisuutta. Vai onkohan kiitollisuuden aiheuttaja sittenkin puiden taakse painuva aurinko. Rakastan auringonlaskuja ja sydämeni sykähtää aina sillä hetkellä, kun valopallon viimeiset pilkahdukset katoavat lopullisesti siltä illalta. Niinä hetkinä ajattelen luontoäitiä ja sitä, että aurinko on minulle jumalatar. Auringon elämäntehtävä on nousta ja laskea, säteillä valoa ja lämpöä. Niin yksinkertaista ja kaunista. Juuri sitä, mitä omalta elämältänikin haluan, ja sitä kohti olenkin suuntaamassa. Ehkä alitajuntani sykähdyttää sydäntäni viimeisten säteiden hetkellä juuri siksi, että se on sieluni syvin toive. 

Minua alkaa paleltaa. Olen niin tottunut viime viikkojen paahtavaan kuumuuteen, että nämä vilunväreet tuntuvat epämukavilta. Mutta niinhän tuntui läkähdyttävä kuumuuskin, eikö tosiaan koskaan ole hyvä. En jää vellomaan epämukavuuteen, sillä tosiasiassa kaikki on hyvin ja mieleni on levollinen. Kun nousen lähteäkseni, en enää huomaa viileyttä, vaan se muuttuu miellyttäväksi sopivuudeksi. Kävellessäni takaisin autolle mieleni on tyynempi kuin vienosti väreilevä meri. Yksinäisyys jättäytyy muutaman askeleen päähän taakseni, mutta kuulen sen vaimeat askeleet. En kiristä tahtia, en juokse pakoon. Se saa tulla yöksi viereeni.   

Elämäni vaikein ihmissuhde – äitini kanssa

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut kesälomalla nyt pari viikkoa. Loma on ollut elämäni parasta aikaa ja oon nauttinut siitä täysillä. Pelkkää ilotulitusta se ei kuitenkaan ole ollut, vaan oon kokenut myös hankalia tunteita. Oon alkanut käsittelemään yhä vain enempi omia tunnelukkojani ja traumojani ja sen myötä tunteet ovat olleet pinnassa. Koen itseni nykyään vapautuneemmaksi kuin koskaan ja oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla. Tiedostan ja havaitsen paljon herkemmin kehon viestejä ja tuntemuksia.

Yksi suurimmista haavoistani, mikä on auennut uudelleen, on äitisuhteeni. Mulla ja äidilläni on leiskuva menneisyys ja aikuisiällä oon tiedostanut itsessäni sen, etten näyttäydy hänen seurassaan täysin omana itsenäni. Viime viikkojen aikana oon alkanut pureutumaan tähän aiheeseen kunnolla ja oon tehnyt merkittäviä huomioita. Nyt kun erosta on päästy yli ja se on käsitelty, voinkin hypätä seuraavan ihmissuhteen selvittelyyn.

Äitini on vahva persoona ja hänellä on varmasti paljon omia traumojaan ja tunnelukkojaan, joita hän on tiedostamattaan siirtänyt mulle mun lapsuudessa. On mun tehtävä lähteä purkamaan näitä ylisukupolvisia haasteita ja pysäyttää mahdollinen ketjureaktio. Oon valtavan ylpeä itsestäni, että oon tiedostanut nämä asiat ja kykenen ne myöntämään itselleni. Ja että haluan tarttua toimeen ja lähteä purkamaan vyyhtiä, vaikka helppoa se ei ole ollut eikä tule olemaan.

Turvallisen ympäristön puute lapsuudessa

Kun oon äitini seurassa, huomaan itsekin, kuinka rajoittunut ja jähmeä oon. Oma ääni kuulostaa vieraalta hänelle puhuessa: se on matala, monotoninen ja kylmä. Saatan myös ärsyyntyä todella helposti asioista, joista äitini mainitsee. Samaan aikaan en millään pysty rentoutumaan ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten siihen kykene. Olo on lähes aina todella ristiriitainen. Samaan aikaan rakastan ja välitän valtavasti mutta sitten kuitenkin sulkeudun.

Mulla on aika varhaisestakin lapsuudesta paljon todella yksityiskohtaisia ja eläviä muistoja eri tapahtumista. Tapahtumat ovat negatiivisia ja osan muistoista tunteen pystyn elämään uudelleen sillä hetkellä, kun asiaa muistelen. Omasta puolestani voisin muistoja avata enemmänkin, mutta koska niihin liittyy toinen ihminen ja hänen tekemisensä, en niitä lähde yksityiskohtaisesti kertomaan. Yksi muisto on kuitenkin sellainen, jonka voin ja haluan jakaa.

Olin ala-asteella, ehkä viidennellä luokalla. Asuimme pienessä kylässä ja kuljimme kouluun taksilla ja bussilla. Koulupäivän aikana osallistuimme ulkoilmatapahtumaan, joka järjestettiin toisessa pikkukylässä. Lähdimme koululta oppilaiden ja opettajien kesken bussilla toiseen kylään. Tapahtuma oli avoin kaikille ja myös äitini päätti tulla paikanpäälle. Oli sateinen ja viileä syyspäivä, märkää ja harmaata.

Vietin aikaa tapahtumassa koulukavereideni kanssa. Kiertelimme pihaa ja kojuja, kunnes törmäsimme äitiini. Juttelimme hänen kanssa hetken, mutta kauaa en kerennyt aikaa viettää hänen kanssaan, sillä bussikyyti lähtisi takaisin koulullemme pian. Sanoin äidilleni, että menen nyt ystävieni luo. Musta tuntui pahalta jättää äiti yksin, vaikka mitään syytä sille tunteelle ei ollut. Äiti tuli sinne yksin ja viihtyi hyvin, hän ei odottanut mun pitävän hänelle seuraa.

Edelleen muistan todella elävästi sen hetken, kun astuimme koulukavereideni kanssa takaisin bussiin. Istuin ikkunapaikalle ja kaverit juttelivat keskenään. Itse katselin sadepisaroiden peittämästä bussin ikkunasta ulos, siellä oli äitini. Hän seisoi ihmisten keskellä ja katseli minua bussista. Ehkä hymyili ja vilkutti. Mut valtasi ihan ääretön haikeus ja kuristava tunne. En osaa sitä selittää sen tarkemmin, mutta jollain tapaa tunsin syyllisyyttä. Hän seisoi siellä sateessa ja minä lähdin kavereitteni kanssa bussiin. Mitään järkeä tässä tunteessa ei ollut silloin, enkä oo keksinyt vieläkään sille selitystä.

Jokin osa minussa jäi aina vaille hyväksyntää

Mietin vain, kuinka paljon ristiriitaa pieni lapsi on voinutkaan kokea ymmärtämättä mistään mitään. Kun kaikki on hyvin, niin miksi sydäntä puristaa näin paljon? Suuri sydämeni rakasti valtavasti ja ehdoitta, mutta samaan aikaan se ei saanut kaipaamaansa hyväksyntää ja lempeää rakkautta takaisin. Se oppi siihen, että rakkaus täytyy jollain tapaa aina ansaita. Siihen, että omana itsenäni en ollut tarpeeksi tai oikeanlainen.

Aloin pelkäämään tiettyjä tilanteita. Miellytin, jotta en saisi rangaistusta. Ja sitten kuitenkin temperamentti otti vallan, sanoin vastaan ja mua satutettiin. Mun omaa ääntä ei varsinaisesti koskaan vaiennettu, sillä se oli niin voimakas, ettei sitä saatu peitettyä. Ja sen vuoksi opin taistelemaan sen puolesta, että saisin oikeutta. Lapsena olin toki silti aina alakynnessä.

Kun toimin väärin tai epätoivotulla tavalla, sain toinen toistaan kamalampia rangaistuksia. Voisin edelleenkin luetella niitä ja kertoa yksityiskohtaisia muistoja niistä. Nyt kun mietin saamiani rangaistuksia, ne tuntuvat todella epäreiluilta ja epäoikeudenmukaisilta. En saanut mokata rauhassa ja tulla kohdatuksi lempeydellä ja rakkaudella. Kun mulla oli paha olla, sitä pahaa oloa vähäteltiin. Mun ois täytynyt vaan jaksaa ja olla reipas. Mulle suututtiin ihan vääristä asioista, mm. teini-ikäisenä siitä, että paha oloni oli johtanut mut masennukseen.

Toki mua myös lohdutettiin ja kohdeltiin kuin lasta kuuluu kohdella. Mutta se onkin asia, mikä ristiriitaa aiheutti. Ensin lytätään ja rangaistaan ja toisessa hetkessä ollaan lempeitä ja osoitetaan rakkautta. Koitapa siinä lapsena sitten ymmärtää, missä mennään. Mulla oli haaveita ja unelmia, mutta harvemmin niitä otettiin tosissaan. Ne sivuutettiin tai sanottiin, ettei tuommoisesta kannata haaveilla.

On aika ottaa sisäinen lapsi lämpimään, turvalliseen halaukseen

Ja nyt aikuisena yritän ymmärtää tätä kaikkea. Ymmärrän jo jonkin verran, mutta mulla on vielä paljon läpikäytävää, oivallettavaa ja työstettävää. Sisäinen lapseni herää aina sillä hetkellä, kun kohtaan äitini ja se aiheuttaa muutoksen käytöksessäni. Sisäinen lapseni kokee edelleen sitä turvattomuutta, mitä hän lapsena koki. Aikuisen minun tehtävänä on olla turvallinen henkilö tälle pienelle, pelokkaalle lapselle ja näyttää hänelle, ettei ole enää hätää.

Vain omalta osaltani voin työskennellä näiden asioiden kanssa ja siltä osin tehdä oloni mukavammaksi. Toisen ihmisen käytökseen ja ajattelumalleihin en voi vaikuttaa, mutta ei mun tarvikaan. Se riittää, että olen sujut itseni kanssa. Yksi suuri askel olisi avata keskustelu tästä aiheesta äitini kanssa, mutta vielä en koe olevani valmis. Jos hän itse aloittaisi keskustelun, voisin toki asioita avata. Mutta tällä hetkellä keskityn työstämään asioita itseni kanssa.

Asiat voivat mennä tästä vain parempaan suuntaan

Haluan enemmän kuin mitään luoda paremman suhteen äitiini. Mutta se vaatii työtä myös toiselta osapuolelta, sekä yhdessä asioiden läpikäymistä. Vanhoista malleista on päästävä irti ja käsityksiä täytyy murtaa. Edessä on pitkä tie. Kokonaan en halua välejä laittaa poikki missään tapauksessa, sillä meidän välinen suhteemme ei ole enää niin tulehtunut, että siihen olisi tarvetta. Mutta etäämmäs on hivuttauduttava, mikäli emme tule pääsemään yhteisymmärrykseen.

Se, että joku on samaa lihaa ja verta, ei tarkoita, että olisit automaattisesti velvollinen pitämään yhteyden tähän ihmiseen. Mitään ihmissuhteita ei tulisi pakottaa. Joskus suurinta rakkautta voi olla antaa toisen mennä ja etääntyä, jos hän sen myötä alkaa voida paremmin. Ihmissuhteet ovat kinkkisiä ja monimutkaisia, ne satuttavat ja antavat mahdollisuuden suurimpaan mahdolliseen rakkauteen. Niiden työstäminen voi olla vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Yksinäisyys on ystävä

Julkaistu tekijä Noora

Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja nauttinut omasta ajasta. Ja näin on nykyäänkin. Mutta viime aikoina oon kohdannut huomattavasti useammin yksinäisyyden tunteen. Silloin tällöin yksinäisyys koskettaa varmasti lähes jokaista meistä, mutta toisinaan itselläni ne hetket tuntuu tulevan kausittain. Nyt on taas yksinäisyyden kausi menossa.

Kyse ei ole siitä, että kaipaisin seuraa. Että olisin konkreettisesti yksin. Toki vietän paljon aikaa yksin ilman ihmisiä ympärilläni, mutta pohjimmiltaan tunne kumpuaa sisältäpäin. Kun tunne ottaa vallan, ystävistä voi saada hetkellistä helpotusta, mutta todellista tyhjyyttä mikään seura ei pysty täyttämään. Yksin olo ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Yksinäisyyttä voi kokea elämässään myös silloin, kun ympärillä ei oikeasti ole läheisiä ja turvallisia ihmisiä. Mulla niitä on, joten se ei kosketa minua.

Yksinäisyyden tunne on viesti universumilta

Toisinaan, niin kuin tälläkin hetkellä, en keksi varsinaista syytä sille, miksi tunnen olevani yksinäinen. Eikä sille tarvitse syytä tietääkään, mutta koska pohdin asioita syvällisesti, oon pohtinut tätäkin. Elämässäni ei oo mitään konkreettista syytä, miksi tämä olo on ollut kylässä näin pitkään. Ympärilläni on ihania, välittäviä ihmisiä, elän hidasta ja läsnäolevaa elämää, meditoin ja huolehdin mielen lisäksi kehoni hyvinvoinnista.

Oon turvautunut oman intuition kuunteluun, tarot-kortteihin ja universumin merkkeihin. Numerologinen yhdeksäs, eli syklin viimeinen vuoteni alkaa olla loppusuoralla. Uskon, että tämä yksinäisyys liittyy vahvasti siihen. Oon päästämässä irti viimeisistäkin asioista, joista mun on määrä luopua voidakseni kasvaa täyteen potentiaaliini.

Kesän aikana mun elämään on tuotu ihmisiä menneisyydestä. Heidän kanssaan meillä on yhteys aiemmin lakannut, mutta he ottivat muhun itse uudelleen yhteyttä. Innostuin näistä yhteydenotoista ja juttelin heille mielelläni, toista jopa tapasin pari kertaa. Ajattelin, että ehkä näistä ihmissuhteista voisi syntyä vielä uudelleen jotain, Sitten molemmat hiljenivät ja vetäytyivät. Jättivät mut ihmettelemään, mitä nyt yhtäkkiä tapahtui. Ja se tuntui pahalta.

Tulin siihen päätelmään, että tämä oli universumin viesti, oppiläksy mulle vielä tähän viimeiseen vuoteen. Mun on opeteltava päästämään irti ihmisistä, olla olematta se, joka koittaa saada asiat toimimaan. Näistä ihmissuhteista ei ollut tarkoitus kasvaa enää mitään, vaan mun oli kohdattava viimeiset hyvästit. Mun täytyy pitää rajoistani kiinni ja toimia omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Se on osa sielun kasvua kohti korkeampaa itseäni.

Jotain parempaa on rakentumassa hyväksesi

Sanotaan, että kun tunnet olosi yksinäiseksi, universumi valmistelee sulle silloin jotain mahtavaa. Yksinäisyyden tunne on kuin tyhjyyttä. Ja tyhjää tilaa tarvitaan, jotta uutta mahtuu tilalle. Jotain uutta, parempaa ja merkityksellisempää. Kasvu tapahtuu useimmiten kivun kautta, ja yksinäisyys tekee kipeää. Vain sen tunteen kohtaamalla annat sille luvan myös lähteä. Yksinäisyys poistuu, kun se ja sinä olette siihen valmiita.

Vaikeat tunteet ovat nimensä mukaisesti vaikeita. Niiden kohtaaminen voi joskus tuntua mahdottomalta, mutta se kannattaa tehdä. Tunteen voi kohdata ja käsitellä vain tuntemalla sen, mitään sen konkreettisempaa tekemistä se ei vaadi. Älä pakene sitä muuhun tekemiseen tai ihmisten seuraan. Koe ja elä tunne läpi.

Ja aikanaan yksinäisyys väistyy. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tulevaisuutesi rakentamisessa. Kuinka onnekkaita me ihmiset olemmekaan, kun saamme tuntea niin paljon ja vahvasti. Miltä elämä enää tuntuisi, jos ei seassa olisi niitä hankalia päiviä ja vaikeita tunteita? Jatkuva ilo ja nautinto turruttaisi meidät.

Vaalin yksin oloa ja yksinäisyyttä

Autossa asuessa voisi kuvitella, että elämä on jatkuvasti yksinäistä. Todellisuudessa vietän nykyään enemmän aikaa toisten ihmisten seurassa kuin asunnossa asuessa. Ystäviä tulee nähtyä useammin ja spontaanimmin. Myös tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy enemmän ihania kohtaamisia ja uusiin ihmisiin tutustuu herkemmin. Ja myös omaa aikaa yksin saan juuri niin paljon kuin haluan. Itsekseni ollessa en lähtökohtaisesti tunne oloani yksinäiseksi, sillä oon itse itseni paras ystävä.

Ja nyt, kun tämä yksinäisyyden tunne on läsnä, otan myös sen ystäväkseni. Reflektoin ja tunnen. Käsittelen asioita piirtämällä ja kirjoittamalla. Pysähdyn itseni ja elämän äärelle. Menen luontoon. Nämä kaikki ovat mahtavia työkaluja vaikean tunteen käsittelyyn. Mutta myös pelkkä oleminen ja tunteminen riittää. Toisten ihmisten seura, sarjan katselu tai liikunta ei aina tarkoita pakenemista. On sallittua hakea lohtua, kun tuntuu pahalta. Mutta jos tuntemisen sivuuttaa kokonaan, tunne jää jumiin eikä pääse pois.

Oon tällä hetkellä lomalla ja lähdin reissun päälle. Toisinaan yksinäisyyden tunne saa mut hyppäämään auton rattiin ja vaihtamaan maisemaa. Huomasin tämän itsessäni parin lyhyen ajomatkan jälkeen ja pysähdyin sen äärelle. Miksi en halua jäädä pitemmäksi aikaa kauniiseen paikkaan? Miksi haluan ajaa yksinäisyyttä karkuun? Tosiasia on se, että aina kun lähden ajamaan, yksinäisyys istahtaa pelkääjän paikalle ja kiinnittää turvavyön.

Ja sitten lopetin pakenemisen. Olin taas vaihtamassa maisemaa myöhään illalla, vaikka aluksi ajattelin jääväni toiseksikin yöksi. Tämä paikka on luksusta: rauha, kaunis ranta, vesivessa ja suihku, kesäkahvila ja juokseva vesi kanistereiden täyttöön – kaikki samassa paikassa. Ja silti olin päättänyt lähteä. Silloin havahduin, mulla ei oikeasti oo kiire minnekään.

Tämä on myös mulle vaikea tunne. Tätä tekstiä kirjoittamalla prosessoin asiaa myös itse ja oivallan taas lisää itsestäni. Ja oon kiitollinen, että teen niin. Tämä on taas askel eteenpäin. Vielä tulee se hetki kun ymmärrän, mitä varten tämä yksinäisyys on tällä hetkellä läsnä.

Olet elämäsi tärkein ihminen

Julkaistu tekijä Noora

Fakta on se, että sulla ei ois elämää ilman sua. Ootko koskaan pohtinut asiaa sen syvällisemmin? Se, miten voit fyysisesti ja eritoten henkisesti määrittää melko pitkälti sun elämän laadun. Asenteita on paljon mistä valita, kuinka suhtautua tilanteisiin. Sun ulkoinen maailma on heijastus sun sisäisestä maailmasta.

Muut eivät voi koskaan tuntea sinua niin kuin sinä tunnet itsesi

Elämässä on helppo hukata itsensä, varsinkin nykypäivänä. Kaikki eivät välttämättä opi edes tuntemaan itseään kunnolla. Yhteiskunnan odotukset hukuttaa meidät helposti ajatuksiin siitä mitä pitäisi olla ja mitä tehdä. Todellisuudessa voit ja saat kuitenkin itse päättää mitä oot ja teet. Voit valita olla juuri se ihminen, keneksi oot syntynyt.

Toisten odotukset ja olettamukset luovat luonnollisesti paineita. Totuus on kuitenkin se, ettei sun tarvi miellyttää tai pitää yllä minkäänlaista kulissia. Kun annat oman valosi loistaa, oikeat ihmiset löytää tiensä sun elämään. Ja vastaavasti ne poistuvat, joita sun valo häikäisee liikaa. Jokainen ihminen tulee sun elämään syystä ja viipyy tietyn aikaa. Jokaisella ihmissuhteella on joku tarkoitus ja opetus. Sitä voi olla hankala huomata sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin se on helpompi oivaltaa.

Ihmiset ja elämän tapahtumat kasvattavat sua. Pystytkö näkemään opetusta jossain vuosia sitten tapahtuneessa? Ilman sitä kokemusta et olisi sinä. Jossittelu on turhaa, mutta mitä jos et olisikaan kokenut sitä mikä tapahtui? Millaista sun elämä olisi nyt? Eihän sitä tietenkään voi tietää, mutta elämäsi voisi näyttää täysin eriltä.

Jokainen elää omaa totuuttaan, joten kenelläkään ei voi olla täysin samaa käsitystä susta mikä sulla itselläsi on. Voit kertoa sanantarkasti sen, millainen koet olevasi. Siitä huolimatta kellään ei oo kokemusta siitä, millaista on olla sinä. Loppujen lopuksi oot muille ihmisille vain sitä, mitä näytät ulospäin. Miltä näytät, mitä puhut, mitä teet. Et voi koskaan paljastaa koko totuutta itsestäsi, sillä muut eivät ole sinä. Oot olemassa monessa eri totuudessa. Ja se on hieno juttu.

Tartu itseäsi kädestä kiinni ja anna hänen näyttää kuka olet

Kuinka hyvin todella tunnet sen ihmisen, kuka oot? Elätkö käsityksessä, joka on tullut ulkoapäin? Pidä hyvä huoli itsestäsi, rakasta ja hoivaa. Kysy mitä kuuluu ja kuuntele. Oo tukena, kun on vaikeaa. Älä pienennä tai peittele itseäsi. Jos muut ei kestä sua pahimmillasi, he eivät ansaitse sua myöskään parhaimmillasi.

Saat itse päättää, millaista kohtelua hyväksyt muilta. Se on täysin ok asettaa rajat ja pitäytyä niissä. Sun ei tarvitse koskaan hyväksyä toisilta mitään, mitä et halua. Kompromisseista voi neuvotella ja sopia mutta voit itse valita, mihin saakka oot valmis joustamaan. Vaikka joku hylkäisikin sut sen takia että pidit kiinni rajoistasi, muista, että voit olla aina itsesi tukena ja läsnä. Voit aina palata tähän hetkeen.

Tässä hetkessä kaikki on aina hyvin, ellet roiku sormien varassa kallion kielekkeellä tai jotain vastaavaa. Keho elää aina nykyhetkessä, mutta mieli poukkoilee menneessä ja tulevassa. Mennyttä ja tulevaa ei kuitenkaan ole olemassa. Menneeseen et voi koskaan fyysisesti palata ja tulevaisuudesta et voi koskaan tietää varmaksi. Joten pysähdy hetkeksi ja elä tässä hetkessä.

Säännöllisen meditaation avulla saat yhteyden itseesi. Mieltä ei tarvitse tyhjentää, vaan tärkeää on olla takertumatta ajatuksiin. Kun ne virtaavat mieleesi, huomaa ne ja anna niiden mennä. Älä ala analysoimaan niitä. Silloin kun tuntuu, että meditaatio on erittäin vaikeaa, kaipaat sitä eniten. Kun ajatukset poukkoilee ja ahdistaa, on paras hetki rauhoittaa mieli.

Laumaan kuulumisen tunne on meille tärkeää

Blogin kirjoittamisen aloittaminen pelotti mua suunnattomasti. Mulla on ollut tapana pienentää itseäni ja pysytellä näkymättömissä. Tiedän, että mulla on asioita, joita haluan jakaa ja tuoda muiden tietoisuuteen. Mutta samalla näkyväksi tuleminen pelottaa. En ole enää tänäpäivänä niin epävarma ihminen kuin joskus olin. Kun oon oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja oivaltanut, miten ihmisenä toimin, oon saanut valtavasti itsevarmuutta. Tämä näkyy eniten välittömässä elämässäni, jokapäiväisessä arjessani. Mutta ulostulo suuremmalle yleisölle aiheuttaa epävarmuutta.

Mitä sitten pelkään? Haluan kertoa omaa tarinaani, omista epävarmuuksistani, onnistumisistani, ajatuksistani, näkemyksistäni, tunteistani. Ja se on todella henkilökohtaista. Meillä ihmisillä on primitiivinen tarve kuulua joukkoon ja liika erottuminen voi tuntua uhkalta.

Mitä jos sanon tai teen jotain josta joku toinen ei pidä tai ajattele samoin? Hylkääkö hän mut? Todennäköisesti ei, riippuu toki jonkin verran asiasta ja vastapuolesta. Entisaikaan laumasta poisjääminen on merkinnyt pahimmillaan kuolemaa. Tätä pelkoa meillä ei realistisesti enää nykypäivänä ole, mutta aivomme on ohjelmoituneet ajattelemaan näin.

En varsinaisesti pelkää muiden ihmisten reaktioita siihen, mitä he vaikkapa blogiteksteistäni ajattelevat. Kirjoittamani tekstit ovat kuitenkin todella henkilökohtaisia ja tulevat suoraan sielustani, joten tunnen olevani täysin auki koko maailmalle julkaistessani näitä. Samalla tiedän, että sanomallani on suuri merkitys joidenkin ihmisten elämiin ja he saavat multa apua, oivalluksia, vertaistukea ja lohtua. Sen takia haluan kirjoittaa koko maailmalle.

Joten vaikka mua kuinka pelottaa ja jännittää, teen tätä silti. Tiedän, että oikeat ihmiset löytävät tekstieni pariin. Tiedän, että sanomallani on suuri merkitys. Sinäkin voit tehdä sitä mitä kovasti janoat. Jos sua pelottaa muiden mielipiteet, muista ettei kaikkia voi miellyttää. Ihmiset ovat niin keskittyneitä omaan elämäänsä ja omiin epävarmuuksiinsa, että harva jaksaa antaa määrättömästi huomiota muille. Ja usein ihmisten mieliin jäävät nimenomaan toisten onnistumiset.

Hyväksyminen voi olla vaikeaa, mutta palkitsevaa

Julkaistu tekijä Noora

Erosta on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa. En oo todellakaan prosessin loppuvaiheessa tai käsitellyt kaikkea, mutta eteenpäin oon mennyt. Vaikeita hetkiä tulee vielä varmasti, uusia romahtamisia ja ikävää, mutta luulen pahimman olevan nyt takanapäin. Oon sisäistänyt ja oivaltanut paljon, reflektoinut ja mennyt itseeni. Se on ollut silmiä avaavaa ja puhdistavaa.

Suru ja ikävä on alkanut hellittää otettaan. Ex-puolisoni tuntuu etäiseltä ja suhteemme kaukaiselta. Se on haikeaa mutta samalla tiedän, että näin sen pitikin mennä. Oon elänyt päivä kerrallaan. Välillä haikailin yhteenpaluuta, mutta tällä hetkellä silmäni ovat auenneet sille, ettei niin välttämättä tule tapahtumaan.

Uskalla myöntää itsellesi tosiasiat, niin olet taas hieman vapaampi

Alkupäivinä halusin täysillä uskoa yhteenpaluuseemme. Tuudittauduin siihen lohdulliseen ajatukseen, että universumi on puolellamme ja yhdistää meidät, jos niin on tarkoitettu. Ja niinhän se onkin, mutta enää en oo takertunut ajatukseen siitä, että haluaisin meidän vielä palaavan toistemme luo. Tämä oli oma kompastuskiveni eron ensi hetkillä.

Oon elänyt päivä kerrallaan ja vain ollut tunteitteni kanssa. Välillä on kuristanut niin lujaa, etten ole tiennyt miten päin olisin. Mutta oon antanut tunteen tulla ja olla, lopulta se on lähtenyt. Ja niin ne aina tekevät. On valtava rikkaus saada olla tunteva ja herkkä ihminen. Elämä on ihanaa kaikkine tunteineen, ne luovat elämään perspektiiviä. Mun on täytynyt tietoisesti muistuttaa itseäni tästä, sillä vaikeiden tunteiden kanssa ei ole helppoa olla. Mutta ne ovat väistämättömiä.

Pikkuhiljaa oon onnistunut höllentämään otetta ex-puolisostani ja menneestä suhteesta. Mietin häntä edelleen päivittäin, mutta enää se ei satu niin paljoa. Hänen ajattelemisensa aiheuttaa ikävää ja epävarmuutta sen suhteen, ollaanko mulle oltu täysin rehellisiä. Mieli on alkanut luomaan kaikennäköisiä ajatuksia siitä, mitä kaikkea on voinutkaan tapahtua mun tietämättä. Kun tarkastelen koko suhteemme kaarta, mulla on lopulta paljon kysymyksiä ilmoilla, kun mietin yksittäisiä ja toistuneita tilanteita.

Mutta pyrin muistamaan, ettei sillä ole enää merkitystä. Me molemmat olemme jatkaneet eteenpäin. Mulla on edessä ihana tulevaisuus ja näen siellä paljon hyvää. Oon päässyt aloittamaan entistä syventävämmän matkan itseeni ja elämään juuri sen näköistä elämää, kun haluan. Ja se tuntuu hyvältä. Näen elämässä paljon hyvää.

Suru on tullut vain ohikulkumatkalle

Vaikeimmalla hetkellä kaikki tuntuu musertavalta. Tuntuu, ettei tästä voi ikinä selvitä. Siinä hetkessä mikään muu ei auta kuin se, että kohtaat sen tunteen. Älä pakene sitä tekemiseen, ihmisiin, päihteisiin tai mihinkään. Oloaan saa ja onkin hyvä helpottaa mielekkäillä asioilla, mutta älä jätä surua kokonaan kohtaamatta. Tunne sydämesi jokainen särö ja itke jos itkettää. Sillä tavoin saat surun liikkumaan eteen päin. Sauno ja anna keholle lempeää liikettä, puhu läheisille. Älä jää yksin.

Mikään ei oo ikuista, ei myöskään suru. Sekin lähtee aikanaan, kun se on saanut tulla nähdyksi ja sitä on hoivattu lempeästi. Niin kliseistä kuin se onkin, aika parantaa haavat. Vielä koittaa se päivä, kun elämä väläyttää sulle sen lempeimmän hymyn. Silloin voit katsoa taaksepäin ja todeta että selvisit.

Tässä parin viikon aikana kun oon luonut uudenlaista arkea pakettiautossa asuen, kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Yleensä kirjoittaminen auttaa mua jäsentelemään ajatuksia ja purkamaan sydäntä, mutta välillä se on tuntunut jopa vaikealta. Pikkuhiljaa oon alkanut saamaan siitä taas kiinni ja voi miten vapauttavaa tämä onkaan. Oon löytänyt itsestäni taas uudenlaisia puolia ja uudenlaista voimaa. Oon ollut itseni tukena tässä prosessissa täysillä ja se on ollut suurin apu ja lohtu.

Uuden alun ensimmäiset hetket

Julkaistu tekijä Noora

Kun avaan aamulla silmäni, en muista missä olen. Huone näyttää vain etäisesti tutulta, mutta lopulta muistan. Ja lopulta muistan, mitä on tapahtunut. Hän ei ole vieressäni. Ei ole ollut hetkeen. Sydän käpristyy heti tuskasta ja päästän keuhkoistani pienen aallon epätoivoa ilmoille. Tapahtunut on edelleen totta ja minun on jälleen kohdattava uusi päivä tuskani kanssa.

Eron jälkeen pakkasin omaisuuteni autoon ja lähdin mummolle. Olen ollut mummolla nyt kolme yötä. Tulin tänne pääsiäiseksi hengähtämään ja valmistautumaan vapaaehtoiseen kodittomuuteen. Tänään se alkaisi viimein. On aika palata työskentelypaikkakunnalleni ja alkaa elää arkea koirani kanssa autossa. Tästähän minä olen haaveillut jo vuosia, se on ollut yksi suurimmista unelmistani. En vain osannut odottaa, että toisen unelman oli säryttävä, jotta toinen voisi toteutua.

Mummo ei ole vielä herännyt. Suuntaan vessaan pesemään kasvot ja hampaat. Menen päästämään koiran ulos ja odotan ovella, kun se nuuhkii raikasta ilmaa ja kosteaa maata. Kun hiippailen keittiöön ja alan vetää suodatinpussia pahvilaatikosta asetellakseni sen kahvinkeittimeen, kuulen mummon makuuhuoneen oven kolahtavan. Huikkaamme lempeät huomenet ja minut valtaa lämpö ja kiitollisuus. Onneksi saan olla täällä hänen hoivissaan.

Hörpimme aamukahvia ja juttelemme mitä mieleen tulee. Puran sydäntäni ja kerron ex-puolisostani ja meidän suhteestamme. Kurkkua kuristaa, mutta tällä kertaa en itke. Mummo kuuntelee ja ymmärtää. Hän on kovin iloinen läsnäolostani ja siitä, että kaikki on pohjimmiltaan hyvin. Se on lohdullista.

Touhuan koko päivän, teen valmisteluja autooni ja helpotan mummon arkea. Täytän aiemmin pesemäni vesikanisterit ja tyhjennän kemiallisen wc:n. Laitan toissapäivänä pesemäni kotoisan tuoksuiset lakanat valmiiksi ja järjestelen hieman paikkoja. Silitän verhot ja ripustan ne auton takaovelle. Viikkaan mummon puhtaat pyykit ja tiskaan astiat. Kastelen mummoni kukat sekä omani, jotka jätän hänen huomaansa, kun en niitä autoon voi ottaa. Yhdessä teemme ruokaa ja katsomme mustavalkoelokuvan.

Minua alkaa jännittää. Täytyy lähteä ajamaan reilun kolmensadan kilometrin päähän, jotta olisin lähempänä työpaikkaani huomenna. Suru lepää rinnassani harmaana möykkynä ja pelko vie ruokahalun. Pelko siitä, etten palaakaan kotiin. Kotiin, jossa odottaisi lämmin syli ja maailman kaunein hymy. Sitä ei enää ole. On vain minä ja vapaus. Kuinka ristiriitaista voikaan olla, kun tuntee yhtä aikaa niin valtavan musertavaa surua ja suurenmoista onnea. Se tuntuu väärältä.

Ohjaan autoni pois mummon pihasta ja käännyn kohti määränpäätäni. Pala nousee kurkkuun ja kyyneleet tekevät hennon puron poskilleni. Niin paljon tunteita yhtä aikaa. Riemua, ikävää, haikeutta, rauhaa. On haikeaa jättää mummo taas yksin. Mietin, mitä ex-puolisoni mahtaa tehdä. Mitä hän tuntee ja ajattelee. Pyörittelen vaihtoehtoja, mihin parkkeeraisin autoni ensimmäiseksi kodittomaksi yöksi. Sitten vain ajan.

Olen ajanut jo pari tuntia, kun laitan musiikkia soimaan. Koitan laulaa mukana, kuten aina teen, mutta ääneni särkyy ja on vaikea hengittää. Nyt en voi alkaa itkeä, kun olen ratin takana, on pakko pidätellä. Pysähdyn pitämään taukoa huoltoasemalle, hyppään kuskin paikalta pienen kotini puolelle koirani kanssa ja annan kyynelten tulla. Rinnassa tuntuu taas se möykky. Ihan kun en saisi itkettyä tarpeeksi, vaikka kuinka nyyhkytän. Ja aivan yhtäkkiä hiljaisuus laskeutuu ja kosteat poskeni alkavat tuntua kiristäviltä kohdatessaan lämpimän ilman.

Loppumatkan ajan kuunnellen podcastia. Matkaa on saman verran kun mummolta taukopaikalle, mutta se tuntuu kaksi kertaa pidemmältä. Aurinko alkaa laskea ja taivas on kaunis. Se näyttää toiveikkaalta maalaukselta ja mietin, että haluan piirtää siitä kuvan. Eteeni avautuu henkeäsalpaavan kaunis maisema, jossa kevääseen heräävät vihertävät pellot ja puut yhdistyvät sinisen ja oranssin sävyiseen taivaaseen. Mieleeni hiipii ajatus siitä, että tämä on kotini. Kotini on täällä kaikkialla. Olen aina kotona.

Alan saapua jo tuttuihin maisemiin, enää ei ole pitkä matka. Ohjaan autoni tutusta risteyksestä kohti kaavailemaani yöpymispaikkaa. Vauhdin hiljentyessä koirani herää uniltaan ja valpastuu. Se alkaa katsella maisemia ikkunasta. Pehmeästi totean hänelle olevamme kohta perillä. Peruutan auton parkkipaikan ruutuun ja käymme hieman oikomassa raajojamme viereisellä polulla. Taivas on jo kauniin vaaleanpunainen ja takapihani järven liplatus rauhoittaa. Minulla on kaunis takapiha tänään.

Kun menen sisälle kotiini, en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Minulla ei ole pohjalla mitään rutiineja uudessa elämäntavassani, ei mitään toimintatapoja. Istun sängylle katselemaan uinuvaa rantaa ja alan taas itkeä ikävääni. Tyhjyys ottaa vallan. Samalla kuitenkin muistan kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että elän parhaillaan unelmaani. Kiitollisuuden ex-puolisostani, että sain tuntea hänet ja elää elämäni parasta aikaa hänen kanssaan. Kiitollisuuden siitä, että universumi haluaa aina minulle parasta.

Pieni toivonkipinä herää: ehkei tämä ole lopullista. Meidät revittiin erilleen, jotta molemmat voivat kasvaa. Omalta osaltani saan nyt elää todeksi sen unelman, mikä minun täytyy kokea yksin. Universumi päätti panna tämän toteen nyt, jotta se tapahtuisi. Ja samaan aikaan ex-puolisoni pääsee avaamaan omia solmujaan ja tekemään sisäistä työtään. Minulla on vahva tunne siitä, ettemme ole vielä valmiita hänen kanssaan. Me tapaamme vielä uudelleen ja silloin kaikki on valmista.

Ja jos näin ei ole, niin sitten ei ole. Epätietoisuus korventaa, mutta haluan luottaa tulevaisuuteen. Se, minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu.