Syksy, irtisanoutuminen ja etäisyys kaikkeen on nostanut pintaan ihan valtavasti asioita. Mulla on ollut todella rankkaa henkisesti ja hetkittäin todella vaikea olla itseni ja elämäni kanssa. Vuosi sitten olin todella, todella synkässä paikassa ja koin olevani pahemman kerran hukassa. Tämä syksy ei oo ollut ihan niin vaikea, mutta omalla tavallaan myös todella haastava. Tiedän, että kaiken tämän kokeminen vie mua rytinällä taas eteenpäin ja oon joutunut muistuttamaan itseäni siitä. Musta on tuntunut, että oon kääntynyt vahvasti sisäänpäin, vetäytynyt kesän jäljiltä kuoreeni ja tehnyt työtä itseni kanssa, elänyt omassa maailmassani.
Paljon ideoita oon saanut kirjoittamiseen, mutta ne eivät oo virranneet läpi paperille (tai läppärin näytölle) asti. Asioiden ja tunteiden sanoittaminen on tapahtunut lähinnä pääni sisällä, mutta en oo saanut kanavoitua juuri mitään ulos. Tällä hetkellä musta kuitenkin tuntuu, että pahin on toistaiseksi takanapäin, oon levollisin mielin ja pystynyt rentoutumaan. Oon viettänyt nyt parin viikon ajan omaa hiljaista retriittiäni ja ollut vapaa kaikista suunnitelmista ja tekemisestä. Viettänyt aikaa luonnossa ja inspiroivien kirjojen parissa.
Etäisyys kaikkeen loi tilaa kohdata totuuksia
Viimeisen työpäivän jälkeen vietimme mun synttäreitä kahden ystäväni kanssa. Se päivä oli ihana, enkä silloin vielä oikein sisäistänyt sitä tosiasiaa, etten enää töihin mene. Kun parin päivän päästä jätin Tampereen taakseni, asia alkoi konkretisoitumaan. Kaiken sen haikeuden keskellä tuntui kuitenkin hyvältä jättää työpaikka ja Tampere, joka on tuntunut kodilta viimeiset seitsemän vuotta. En oo kyllästynyt Tampereeseen, mutta haluan välillä vaihtaa maisemaa. Pirkanmaalle tuun varmasti vielä palaamaan, ihan vain lyhyemmille vierailuille jos en muuten.
Halusin lähteä Ruotsiin, joten otin pienen kotini ja ajoin sillä naapurimaahan. Rakastan Ruotsia ja ruotsin kieltä ja olo tuntui kotoisalta, mutta kolmen viikon aikana Ruotsissa uiskentelin tyrskyävissä aallokoissa. Sain etäisyyttä ihmisiin ja tavallisiin arkisiin asioihin ja sain mahdollisuuden tarkastella elämääni etäämmältä. Edes tuttua suomen kieltä en kuullut tai nähnyt ympärilläni, joten elämä tuntui erilaiselta, vaikka pohjoismaan maisemat ja luonto olivatkin verrattavissa Suomeen.
Mieleen hiipi ajatuksia yksinäisyydestä, epäonnistumisesta ja siitä, teenkö vääriä asioita. Oliko maailman typerin idea irtisanoutua ja hypätä tyhjän päälle? No, ei ollut. Pohjimmiltani tiesin koko ajan, että se on tehtävä nyt, se on oikea ratkaisu. Työpaikassani tunnuin tukehtuvani, kuihtuvani pois. Elämä tuntui merkityksettömältä ja oma hyvinvointini oli vaakalaudalla. Sain hyvin vähän kiitosta tekemästäni työstä ja huono työilmapiiri vaikutti muhun todella vahvasti. Taustalla oli kuitenkin ajatus turvasta, mitä yhteiskunnassa tunnutaan muutenkin arvostettavan: vakituinen työpaikka ja kuukausittain tilille kilahtava palkka. Mutta tiesin, että voin rakentaa erilaisen turvan tunteen itselleni, mikä ei tule ulkoapäin.
Pelkäsin raha-asioita. Mulla on ollut aina hyvä ja luottavainen suhde rahaan, mutta siinä tunnemyllerryksessä maalailin itselleni kauhukuvia myös sen suhteen. Työttömänä en saisi säännöllistä tuloa joka kuukausi. Miten pärjään, jos en saa rahaa mistään? Pyörittelin raha-ajatuksia monelta eri kantilta. Mietin vaihtoehtoja ja sitä, kuinka paljon haluamanilainen elämäntyylini vaatii rahaa. Toki olin pohtinut näitä asioita jo ennen irtisanoutumistanikin ja tiesin pärjääväni, mutta niin vain pelko otti vallan. Luottamus elämään kuitenkin vei jälleen voiton ja rahapohdinnat jäivät vähäisiksi.
Elämäni ihmiset opettajinani
Syvyyksissä ollessani surin myös ihmissuhteitani. Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja tykännyt pitää ydinystäväpiirini pienenä, En kaipaa ympärilleni jatkuvaa hälinää ja isoa joukkoa ihmisiä. Useita vuosia sitten tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikki puolivillaiset kaverisuhteet ja keskittyä syvempiin yhteyksiin. Mun elämään ei oo viimeisen muutaman vuoden aikana tullut uusia ihmisiä jäädäkseen. Tärkeimmät ihmissuhteet liittyvät perheeseen ja lapsuudenystäviin, sekä yhteen ystävään, joka tuli elämääni neljä vuotta sitten.
Tänä vuonna kaksi ihmistä menneisyydestäni on ”tullut takaisin”, mutta ei jäädäkseen. Molemmat ottivat muhun itse yhteyttä, mutta molemmat myös vetäytyivät. Tämä jätti mulle vain suuren hämmästyksen siitä, mitä tapahtui. Päättelin kuitenkin, että vaikka heillä olikin kiinnostusta olla kanssani tekemisissä, kumpikaan ei ollut sielun tasolla valmis kohtaamaan tätä mun vahvana virtaavaa energiaa. He molemmat olivat eräänlaisia oppiläksyjä irtipäästämisestä ja heidän kohdallaan mun piti itse tehdä se työ itseni kanssa. Tämän oivallettuani opin, ettei mun tarvi kiinnittyä elämäni aikana keneenkään ihmiseen.
Toinen näistä ihmisistä oli pitkäaikainen ystävä yhdeksän vuoden takaa. Emme ole olleet näiden vuosien aikana jatkuvasti tekemisissä tai edes yhteyksissä. Ensimmäisinä vuosina kun asuimme samassa kaupungissa, näimme enemmän, mutta viimeisimmät vuoden juttelimme ja näimme vain silloin tällöin. Kun hän viime kesänä taas otti muhun yhteyttä, se tuntui erilaiselta. Mulle tuli olo, että nyt voisi olla meidän aika syventää ystävyyttämme. Näimme lyhyen ajan sisällä kahdesti, se on enemmän kuin normaalisti. Asuimme suhteellisen lähellä toisiamme, joten näkeminen oli helppoa. Olimme myös lähes päivittäin yhteyksissä viestein.
Kunnes hän alkoi vetäytyä. Koitin kysellä häneltä onko kaikki hyvin ja mitä tapahtui, mutta hän ei itsekään tuntunut tietävän. Kun en saanut toiselta enää juuri mitään, tiesin, että mun täytyy päästää jälleen irti. Irti toiveista ja haaveista ystävyytemme syvenemisen suhteen. Ja sen tein, vaikka se olikin surullista. En halunnut antaa taas itsestäni kaikkea, kun en saanut enää toiselta mitään. Olisin vain jäänyt vellomaan turhautumiseen ja epätietoisuuteen, mikä veti mua alaspäin. Hän tuli opettamaan tämän mulle kaiken muun irtipäästön lisäksi.
Annan elämän johdattaa eteenpäin
Nyt musta tuntuu, että oon ymmärtänyt sen, mikä mun piti: en kiinnity enää ihmisiin. En voi tai halua kontrolloida muita, enkä hallita elämäni kulkua. Ihmiset tulee ja menee, ne oikeat ja arvokkaat ihmissuhteet tulevat jäädäkseen. Moni ihminen elämissämme on vain ohikulkumatkalla opettamassa meille eri asioita. Jokaisesta menneisyyteen jääneestä ihmissuhteesta löytyy tarkoitus tai opetus, se voi olla ihan minimaalisen pienikin.
Raha-asioita en oo pahemmin elämässäni stressannut, enkä stressaa nytkään. Luotan siihen, että aina kaikki järjestyy. Rahakin on vain energiaa, eikä se tee ketään oikeasti onnelliseksi. Vietin paljon aikaa ajatusten kanssa siitä, että entä jos joutuisin ulosottoon ja menettäisin ihan kaiken maallisen omaisuuteni. Se tuntuisi hirveältä, mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi? Jatkaisin elämääni ilman mitään ulkoista. Tarpeeksi kauan vietettyäni aikaa tämän ajatuksen kanssa aloin tulla sinuiksi sen suhteen. En oikeasti tarvitse elämääni mitään ulkoista. Onnellisuus ja tyytyväisyys tulee aina lopulta sisältäpäin.
Minimalistina en oo ollut enää vuosiin kiinnittynyt tavaroihin. Minäkin omistan kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa ja merkitystä, mutta entä jos menettäisin tavaran? Se harmittaisi, mutta elämä jatkuisi. Tunnearvollisen tavaran menettäminen ei poista multa sitä tunnetta tai muistoa hetkestä, henkilöstä tai paikasta, johon tavara liittyy. En tarvitse tavaraa muistaakseni. Voin aina palata ajatuksissani niihin hetkiin ja muistoihin, mitkä ovat tärkeitä. Näin ollen en myöskään tarvitse rahaa ostaakseni tavaroita. Ja mitä kokemuksiin ja elämyksiin tulee, niitä saa myös ilmaiseksi. Kyse on siitä, mitä pidät merkityksellisenä ja kiitollisuuden arvoisena.
Tekstin otsikko on aika raju, mutta ainakin lähes totta. En pelkää menettää ihmisiä tai omaisuutta. En aktiivisesti pelkää mitään, mutta toki oman terveyden menettäminen on ajatuksena pelottava, jos sitä alkaa tosissaan miettimään. Se on ainoa asia, mitä tällä hetkellä tarvitsen toteuttaakseni itseäni ja elääkseni unelmaelämääni. Ja se onkin erittäin painava syy mulle pitää erityisen hyvää huolta itsestäni kokonaisvaltaisesti. Vaikka menettäisin kaiken muun, voisin silti elää onnellista elämää. Ihmisten menettäminen olisi varmasti todella vaikea paikka ja vaatisi pitkän surutyön, mutta toisaalta voimmeko todella menettää, kun emme ketään omista? Me tulemme ja lähdemme täältä aina yksin.