Oon ollut kesälomalla nyt pari viikkoa. Loma on ollut elämäni parasta aikaa ja oon nauttinut siitä täysillä. Pelkkää ilotulitusta se ei kuitenkaan ole ollut, vaan oon kokenut myös hankalia tunteita. Oon alkanut käsittelemään yhä vain enempi omia tunnelukkojani ja traumojani ja sen myötä tunteet ovat olleet pinnassa. Koen itseni nykyään vapautuneemmaksi kuin koskaan ja oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla. Tiedostan ja havaitsen paljon herkemmin kehon viestejä ja tuntemuksia.

Yksi suurimmista haavoistani, mikä on auennut uudelleen, on äitisuhteeni. Mulla ja äidilläni on leiskuva menneisyys ja aikuisiällä oon tiedostanut itsessäni sen, etten näyttäydy hänen seurassaan täysin omana itsenäni. Viime viikkojen aikana oon alkanut pureutumaan tähän aiheeseen kunnolla ja oon tehnyt merkittäviä huomioita. Nyt kun erosta on päästy yli ja se on käsitelty, voinkin hypätä seuraavan ihmissuhteen selvittelyyn.

Äitini on vahva persoona ja hänellä on varmasti paljon omia traumojaan ja tunnelukkojaan, joita hän on tiedostamattaan siirtänyt mulle mun lapsuudessa. On mun tehtävä lähteä purkamaan näitä ylisukupolvisia haasteita ja pysäyttää mahdollinen ketjureaktio. Oon valtavan ylpeä itsestäni, että oon tiedostanut nämä asiat ja kykenen ne myöntämään itselleni. Ja että haluan tarttua toimeen ja lähteä purkamaan vyyhtiä, vaikka helppoa se ei ole ollut eikä tule olemaan.

Turvallisen ympäristön puute lapsuudessa

Kun oon äitini seurassa, huomaan itsekin, kuinka rajoittunut ja jähmeä oon. Oma ääni kuulostaa vieraalta hänelle puhuessa: se on matala, monotoninen ja kylmä. Saatan myös ärsyyntyä todella helposti asioista, joista äitini mainitsee. Samaan aikaan en millään pysty rentoutumaan ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten siihen kykene. Olo on lähes aina todella ristiriitainen. Samaan aikaan rakastan ja välitän valtavasti mutta sitten kuitenkin sulkeudun.

Mulla on aika varhaisestakin lapsuudesta paljon todella yksityiskohtaisia ja eläviä muistoja eri tapahtumista. Tapahtumat ovat negatiivisia ja osan muistoista tunteen pystyn elämään uudelleen sillä hetkellä, kun asiaa muistelen. Omasta puolestani voisin muistoja avata enemmänkin, mutta koska niihin liittyy toinen ihminen ja hänen tekemisensä, en niitä lähde yksityiskohtaisesti kertomaan. Yksi muisto on kuitenkin sellainen, jonka voin ja haluan jakaa.

Olin ala-asteella, ehkä viidennellä luokalla. Asuimme pienessä kylässä ja kuljimme kouluun taksilla ja bussilla. Koulupäivän aikana osallistuimme ulkoilmatapahtumaan, joka järjestettiin toisessa pikkukylässä. Lähdimme koululta oppilaiden ja opettajien kesken bussilla toiseen kylään. Tapahtuma oli avoin kaikille ja myös äitini päätti tulla paikanpäälle. Oli sateinen ja viileä syyspäivä, märkää ja harmaata.

Vietin aikaa tapahtumassa koulukavereideni kanssa. Kiertelimme pihaa ja kojuja, kunnes törmäsimme äitiini. Juttelimme hänen kanssa hetken, mutta kauaa en kerennyt aikaa viettää hänen kanssaan, sillä bussikyyti lähtisi takaisin koulullemme pian. Sanoin äidilleni, että menen nyt ystävieni luo. Musta tuntui pahalta jättää äiti yksin, vaikka mitään syytä sille tunteelle ei ollut. Äiti tuli sinne yksin ja viihtyi hyvin, hän ei odottanut mun pitävän hänelle seuraa.

Edelleen muistan todella elävästi sen hetken, kun astuimme koulukavereideni kanssa takaisin bussiin. Istuin ikkunapaikalle ja kaverit juttelivat keskenään. Itse katselin sadepisaroiden peittämästä bussin ikkunasta ulos, siellä oli äitini. Hän seisoi ihmisten keskellä ja katseli minua bussista. Ehkä hymyili ja vilkutti. Mut valtasi ihan ääretön haikeus ja kuristava tunne. En osaa sitä selittää sen tarkemmin, mutta jollain tapaa tunsin syyllisyyttä. Hän seisoi siellä sateessa ja minä lähdin kavereitteni kanssa bussiin. Mitään järkeä tässä tunteessa ei ollut silloin, enkä oo keksinyt vieläkään sille selitystä.

Jokin osa minussa jäi aina vaille hyväksyntää

Mietin vain, kuinka paljon ristiriitaa pieni lapsi on voinutkaan kokea ymmärtämättä mistään mitään. Kun kaikki on hyvin, niin miksi sydäntä puristaa näin paljon? Suuri sydämeni rakasti valtavasti ja ehdoitta, mutta samaan aikaan se ei saanut kaipaamaansa hyväksyntää ja lempeää rakkautta takaisin. Se oppi siihen, että rakkaus täytyy jollain tapaa aina ansaita. Siihen, että omana itsenäni en ollut tarpeeksi tai oikeanlainen.

Aloin pelkäämään tiettyjä tilanteita. Miellytin, jotta en saisi rangaistusta. Ja sitten kuitenkin temperamentti otti vallan, sanoin vastaan ja mua satutettiin. Mun omaa ääntä ei varsinaisesti koskaan vaiennettu, sillä se oli niin voimakas, ettei sitä saatu peitettyä. Ja sen vuoksi opin taistelemaan sen puolesta, että saisin oikeutta. Lapsena olin toki silti aina alakynnessä.

Kun toimin väärin tai epätoivotulla tavalla, sain toinen toistaan kamalampia rangaistuksia. Voisin edelleenkin luetella niitä ja kertoa yksityiskohtaisia muistoja niistä. Nyt kun mietin saamiani rangaistuksia, ne tuntuvat todella epäreiluilta ja epäoikeudenmukaisilta. En saanut mokata rauhassa ja tulla kohdatuksi lempeydellä ja rakkaudella. Kun mulla oli paha olla, sitä pahaa oloa vähäteltiin. Mun ois täytynyt vaan jaksaa ja olla reipas. Mulle suututtiin ihan vääristä asioista, mm. teini-ikäisenä siitä, että paha oloni oli johtanut mut masennukseen.

Toki mua myös lohdutettiin ja kohdeltiin kuin lasta kuuluu kohdella. Mutta se onkin asia, mikä ristiriitaa aiheutti. Ensin lytätään ja rangaistaan ja toisessa hetkessä ollaan lempeitä ja osoitetaan rakkautta. Koitapa siinä lapsena sitten ymmärtää, missä mennään. Mulla oli haaveita ja unelmia, mutta harvemmin niitä otettiin tosissaan. Ne sivuutettiin tai sanottiin, ettei tuommoisesta kannata haaveilla.

On aika ottaa sisäinen lapsi lämpimään, turvalliseen halaukseen

Ja nyt aikuisena yritän ymmärtää tätä kaikkea. Ymmärrän jo jonkin verran, mutta mulla on vielä paljon läpikäytävää, oivallettavaa ja työstettävää. Sisäinen lapseni herää aina sillä hetkellä, kun kohtaan äitini ja se aiheuttaa muutoksen käytöksessäni. Sisäinen lapseni kokee edelleen sitä turvattomuutta, mitä hän lapsena koki. Aikuisen minun tehtävänä on olla turvallinen henkilö tälle pienelle, pelokkaalle lapselle ja näyttää hänelle, ettei ole enää hätää.

Vain omalta osaltani voin työskennellä näiden asioiden kanssa ja siltä osin tehdä oloni mukavammaksi. Toisen ihmisen käytökseen ja ajattelumalleihin en voi vaikuttaa, mutta ei mun tarvikaan. Se riittää, että olen sujut itseni kanssa. Yksi suuri askel olisi avata keskustelu tästä aiheesta äitini kanssa, mutta vielä en koe olevani valmis. Jos hän itse aloittaisi keskustelun, voisin toki asioita avata. Mutta tällä hetkellä keskityn työstämään asioita itseni kanssa.

Asiat voivat mennä tästä vain parempaan suuntaan

Haluan enemmän kuin mitään luoda paremman suhteen äitiini. Mutta se vaatii työtä myös toiselta osapuolelta, sekä yhdessä asioiden läpikäymistä. Vanhoista malleista on päästävä irti ja käsityksiä täytyy murtaa. Edessä on pitkä tie. Kokonaan en halua välejä laittaa poikki missään tapauksessa, sillä meidän välinen suhteemme ei ole enää niin tulehtunut, että siihen olisi tarvetta. Mutta etäämmäs on hivuttauduttava, mikäli emme tule pääsemään yhteisymmärrykseen.

Se, että joku on samaa lihaa ja verta, ei tarkoita, että olisit automaattisesti velvollinen pitämään yhteyden tähän ihmiseen. Mitään ihmissuhteita ei tulisi pakottaa. Joskus suurinta rakkautta voi olla antaa toisen mennä ja etääntyä, jos hän sen myötä alkaa voida paremmin. Ihmissuhteet ovat kinkkisiä ja monimutkaisia, ne satuttavat ja antavat mahdollisuuden suurimpaan mahdolliseen rakkauteen. Niiden työstäminen voi olla vaikeaa mutta ei mahdotonta.