Istun Uusikaarlepyisen sataman aallonmurtajan kivellä ja katselen auringonlaskua. Taivas on lempeän oranssi vain auringon ympäriltä mutta muuten haalean vaaleansininen ja kauempana leijailee muutama harsomainen pilvenhaituva. Ei intensiivistä tai henkeäsalpaavaa, mutta kaunista silti. Aurinko näyttää painavalta painuessaan hiljalleen alemmas horisontissa tummana huokuvien puiden taakse. Mietin, kuinka paljon pidempään merellä seilaavat veneilijät näkevät illan viimeiset säteet. Ne, jotka seilaavat puiden tuolla puolen. 

Maisema on hellä ja kaunis, mutta olen silti yksinäinen. Laajana avautuva taivas ja saarten saartama meri tuntuvat yhtä aikaa ahtailta ja liian suurilta. Olen niin pieni ja yksin. Samaan aikaan sisälläni vallitsee syvä rauha. Yksinäisyys on ystävä, joka on luonani pidemmällä vierailulla. Se on viihtynyt luonani jo pari viikkoa, välillä kadoten hoitamaan omia juoksevia asioitaan ja sitten palaten luokseni. Nyt se istuu vieressäni kivellä ja halaa minua. Ja annan sen olla. Tulemme olemaan ystäviä aina, mutta välillä hän lähtee luotani pidemmiksi ajoiksi.  

Maailma tuntuu suurelta ja avoimelta. Minulla on vielä viikko kesälomaa jäljellä, jonka jälkeen menen kolmeksi viikoksi töihin. Sitten olen täysin vapaa tekemään mitä tahansa. Katselen meren aaltoja, ne näyttävät pehmeiltä ja lipuvat tasaisesti kohti murtajaa, kunnes hajoavat hennoksi liplatukseksi. Entä jos lähtisinkin Ruotsiin, kun olen vapaa? Mikä minua Suomessakaan pidättelee? Mietin, olisinko onnellisempi Ruotsissa. Ei, en halua jahdata onnellisuutta ja etsiä sitä toisaalta. Entä jos vain menen Ruotsiin, koska haluan? Suomessa minulla olisi vielä paljon nähtävää ja koettavaa, mutta Ruotsi on kiehtonut minua aina. Ja onko se oikeastaan minkään pakenemista, jos ei enää ole mitään, mitä paeta? Olen vapaa tekemään mitä vain.  

Ajatus Ruotsista saa minut innostumaan ja tuntemaan kiitollisuutta. Vai onkohan kiitollisuuden aiheuttaja sittenkin puiden taakse painuva aurinko. Rakastan auringonlaskuja ja sydämeni sykähtää aina sillä hetkellä, kun valopallon viimeiset pilkahdukset katoavat lopullisesti siltä illalta. Niinä hetkinä ajattelen luontoäitiä ja sitä, että aurinko on minulle jumalatar. Auringon elämäntehtävä on nousta ja laskea, säteillä valoa ja lämpöä. Niin yksinkertaista ja kaunista. Juuri sitä, mitä omalta elämältänikin haluan, ja sitä kohti olenkin suuntaamassa. Ehkä alitajuntani sykähdyttää sydäntäni viimeisten säteiden hetkellä juuri siksi, että se on sieluni syvin toive. 

Minua alkaa paleltaa. Olen niin tottunut viime viikkojen paahtavaan kuumuuteen, että nämä vilunväreet tuntuvat epämukavilta. Mutta niinhän tuntui läkähdyttävä kuumuuskin, eikö tosiaan koskaan ole hyvä. En jää vellomaan epämukavuuteen, sillä tosiasiassa kaikki on hyvin ja mieleni on levollinen. Kun nousen lähteäkseni, en enää huomaa viileyttä, vaan se muuttuu miellyttäväksi sopivuudeksi. Kävellessäni takaisin autolle mieleni on tyynempi kuin vienosti väreilevä meri. Yksinäisyys jättäytyy muutaman askeleen päähän taakseni, mutta kuulen sen vaimeat askeleet. En kiristä tahtia, en juokse pakoon. Se saa tulla yöksi viereeni.