On maailman mahtavinta olla minä

Julkaistu tekijä Noora

Oon tullut viime aikoina todella tietoiseksi siitä, kuinka vahvasti oon muuttunut ihmisenä. Tai ehkä en halua edes sanoa että olisin muuttunut – ennemminkin palannut itseeni ja alkanut löytää omaa voimaani ja ääntäni. En osaa sanoa, mikä on ollut liikkeellepaneva voima, mutta eron jälkeen avauduin ja vapauduin täysin. Itse ero ei kuitenkaan ole pääsyy tähän kaikkeen, sillä huomasin kukoistukseni alkavan jo ennen sitä. Eron myötä vaan sain tilaa itselleni enemmän.

Kuten oon jo aiemminkin täällä blogissa maininnut, kolmenkympin rajapyykki on mulle iso ja merkityksellinen etappi. Vuosikymmen vaihtuu ja samalla numerologinen yhdeksän vuoden syklini alkaa alusta. Tämä on mulle todella symbolista ja tärkeää. Koen, että mulla on tällä hetkellä enää yksi suuri asia taaksejätettävänä ja sitten oon ”valmis”. Valmis jättämään henkilökohtaisen luopumisen vuoteni taakse. Valmis toivottamaan tervetulleeksi kaiken uuden ja ihmeellisen, jolle oon luonut tilaa.

Tähän mennessä merkittävimpiä asioita, joista oon luopunut, on olleet ego, suorittaminen, parisuhde ja asunto. Ja mitään näistä en enää/juuri nyt mun elämään kaipaa. Oon saanut tilalle ihan valtavasti rakkautta ja lempeyttä itseltäni, nöyryyttä ja ymmärrystä toisia kohtaan, rajojen asettamisen taidon sekä uskalluksen avata suu, kun koen epäoikeudenmukaisuutta. Myös tilaa olla oma ihana itseni on enemmän, kun vierellä ei ole ketään, joka muistuttaisi siitä, etten oo tarpeeksi. Vapaaehtoinen asunnottomuus on kasvattanut ja vapauttanut lyhyessä ajassa todella paljon, opettanut vastuun ottamista urakalla ja tuonut mulle elämäni mahtavimpia kokemuksia.

Vaikka oon jo pitkään rakastanut ja arvostanut itseäni, musta tuntuu että nyt pystyn siihen sataprosenttisesti. Pidän itseäni suorastaan pienenä ihmeenä, mutta en sillä hyvin suomalaisella käsityksellä itserakkaudesta. En koe olevani muita parempi, vaan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Mun unelmat on mulla syystä ja niiden on määrä toteutua. Ja pystyn ne toteuttamaan. Nautin elämästä nykyään ihan eri tavalla kuin ennen. Pienimmätkin asiat tuovat hymyn huulille ja leiskauttaa riemun sydämessä.

Paluu itseni äärelle

Oon tietoisesti keskittynyt asioihin, mistä nautin. Oon antanut aikaa sen ajattelemiselle, millainen olin lapsena. Silloin meistä jokainen on aidoimmillaan ja herkimmillään se, kuka todellisuudessa olemme. Sinä et kasva ulos siitä totuudesta tai muutu ihmisenä täysin toisenlaiseksi, valtaosa kadottaa todellisen itsensä aikuiseksi kasvaessaan. Sen meille tekee yhteiskunta, jolla tuntuu olevan tietynlainen määritelmä ”kunnon kansalaisesta”. Sisäinen lapsi asuu ikuisesti sun sisällä, hän voi lymyillä siellä hiljaisena ja hänet voi vapauttaa.

Rakastin lapsena viettää aikaani luonnossa. Ja oon rakastanut läpi elämäni, mutta tänä kesänä oon löytänyt taas vahvemman yhteyden luontoon. Oon käynyt läpi sisäistä myllerrystä ja kaiken ihanan keskellä on ollut tosi vaikeitakin päiviä. Luonto lohduttaa aina. Se on ihmeellistä, kuinka hermosto rauhoittuu ja mieli kevenee heti, kun pääsee metsän hiljaiseen ja hoivaavaan syliin. Ja samalla se ei oo ihme ollenkaan – nykypäivänäkin puhutaan paljon luonnon mahtavasta voimasta.

Tämä nykypäivän trendi luontoyhteydestä ja maadoittumisesta on omalla tavallaan hieman surullistakin. Mun mielestä on hienoa että siitä puhutaan ja ihmisiä kannustetaan lähtemään luonnon äärelle, mutta toisinaan tuntuu, että luonnossa oleminenkin olisi jonkinlainen suoritus. Isoissa kaupungeissa elämä on kiireistä ja hälyistä, joten on hyvä ottaa välillä paussi metsän keskellä rauhoittuen. Mutta siitä ei oo edes kauaa, kun luonto oli ihmisille arkipäiväinen asia ja elimme käytännössä sen keskellä, ilman teknologiaa ja loputonta betoniviidakkoa.

En mene luontoon aina vaan lenkille. Menen sinne olemaan. En koskaan laita kuulokkeita korviin tai ota tavoitteita askeleiden tai käveltyjen kilometrien suhteen. Otan kengät pois, heittäydyn selälleni sammalmättäälle, kiipeän kiven päälle ja kuuntelen. Kuuntelen luonnon ääniä ja omaa sisäistä viisauttani. Ja se saa mut yhdistymään sekä luontoon että itseeni.

Dharma-arkkityypit johdattajinani

Mun vahvimmat dharma-arkkityyppini ovat hoivaaja, taiteilija ja visionääri. Arkkityypit ovat sielusi vahvimmat johdattajat ja antavat sulle ohjenuoran, mitä oot tän pallon päällä tekemässä. Mitkä on sun suurimmat lahjat. Jokaisella meistä on oma uniikki tarkoitus ja polku jota kulkea, oma dharmamme.

Oon tietoisesti kiinnittänyt huomiota mun tapaan elää ja olla arkkityyppieni mukaisesti, mutta samalla se on alkanut toteuttaa itse itseään. Hoivaajana haluan, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. En pyri saamaan hyvää oloa toisille oman hyvinvointini kustannuksella, vaan antamalla sen, mitä mulla on tarjota. Se näkyy pieninä kauniina tekoina ja välittämisenä, inspiroivan sisällön tuottamisena Instagramiin ja rehellisinä teksteinä blogissa. Haluan myös laajentaa hyvän tekemistä jatkossa omina tuotteina ja palveluina. Haluan saada sut näkemään sen, kuinka kaunis ja ainutlaatuinen sun elämä voikaan olla ja kuinka löydät takaisin itsesi luo.

Sisäinen taiteilijani rakasti piirtämistä, maalaamista ja kirjoittamista jo lapsena. Kun en ollut metsässä, olin sulkeutuneena omaan huoneeseeni kynä kädessä. Kirjoitin jo silloin, kun en vielä edes osannut kirjoittaa. Tein pieniä vihkoja, joihin töhersin suttua. Olin kirjailija. Nykyään piirrän tabletilla ja suunnittelen akryylimaalausvälineiden ostamista. Palo taiteiluun on hiljaisempien vuosien jälkeen taas nostanut päätään. Ja kirjoittaminen – nautin tästä blogista valtavasti. Nautin jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani. Oon päättänyt myös viimein kirjoittaa ihan oikean kirjan.

Visiomääri on eräänlainen edelläkävijä. Hän on usein askeleen muita edellä ja ei tyydy siihen mitä on, vaan näkee tulevaisuudessa paljon kehityskaaria ja mahdollisuuksia. Visionääri minussa innostaa ja inspiroi ihmisiä, vaikka en sitä tarkoituksella tekisikään. Mun on vaikeaa ahtautua tietynlaisiin muotteihin ja nykyisessä työssäni se tulee selkeästi ilmi. Haluan toteuttaa itseäni omalla tavallani. Joskus ymmärretyksi tuleminen voi olla vaikeaa, sillä mulla on omat näkemykseni asioista, mitä toiset eivät vielä näe. Haluan tuoda esiin uudenlaisia näkemyksiä, rakentaa siltaa vanhan ja uuden välille. Haluan saada sut oivaltamaan elämää uudenlaisella näkökulmalla.

Valitsen itseni joka päivä

Rakkaus itseäni kohtaan on niin valtavan suurta, että jos elämässäni en saisi rakkautta enää keneltäkään muulta, selviäisin. Onhan se aika absurdi ajatus toki ja mahdotontakin sanoa miten asian laita todellisuudessa olisi, mutta näin voisin kuvailla tämän tunteen. Nykyään en puhu itselleni enää missään tilanteessa väheksyvästi tai rumasti. Se tuntuu olevan mulle jo täysin normaalia ja välillä havahdun siihen, ettei se todellakaan valtaosalle normaalia oo. Elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse.

On maailman mahtavinta olla minä. En vaihtaisi tätä roolia mihinkään, sillä mulla on syvempi tarkoitus ja paljon annettavaa tässä maailmassa.

Mistä sinä haluaisit tänä vuonna luopua, jotta tilaa uudelle voisi syntyä?

Yksinäisyys on ystävä

Julkaistu tekijä Noora

Oon aina viihtynyt hyvin yksin ja nauttinut omasta ajasta. Ja näin on nykyäänkin. Mutta viime aikoina oon kohdannut huomattavasti useammin yksinäisyyden tunteen. Silloin tällöin yksinäisyys koskettaa varmasti lähes jokaista meistä, mutta toisinaan itselläni ne hetket tuntuu tulevan kausittain. Nyt on taas yksinäisyyden kausi menossa.

Kyse ei ole siitä, että kaipaisin seuraa. Että olisin konkreettisesti yksin. Toki vietän paljon aikaa yksin ilman ihmisiä ympärilläni, mutta pohjimmiltaan tunne kumpuaa sisältäpäin. Kun tunne ottaa vallan, ystävistä voi saada hetkellistä helpotusta, mutta todellista tyhjyyttä mikään seura ei pysty täyttämään. Yksin olo ja yksinäisyyden tunne ovat eri asioita. Yksinäisyyttä voi kokea elämässään myös silloin, kun ympärillä ei oikeasti ole läheisiä ja turvallisia ihmisiä. Mulla niitä on, joten se ei kosketa minua.

Yksinäisyyden tunne on viesti universumilta

Toisinaan, niin kuin tälläkin hetkellä, en keksi varsinaista syytä sille, miksi tunnen olevani yksinäinen. Eikä sille tarvitse syytä tietääkään, mutta koska pohdin asioita syvällisesti, oon pohtinut tätäkin. Elämässäni ei oo mitään konkreettista syytä, miksi tämä olo on ollut kylässä näin pitkään. Ympärilläni on ihania, välittäviä ihmisiä, elän hidasta ja läsnäolevaa elämää, meditoin ja huolehdin mielen lisäksi kehoni hyvinvoinnista.

Oon turvautunut oman intuition kuunteluun, tarot-kortteihin ja universumin merkkeihin. Numerologinen yhdeksäs, eli syklin viimeinen vuoteni alkaa olla loppusuoralla. Uskon, että tämä yksinäisyys liittyy vahvasti siihen. Oon päästämässä irti viimeisistäkin asioista, joista mun on määrä luopua voidakseni kasvaa täyteen potentiaaliini.

Kesän aikana mun elämään on tuotu ihmisiä menneisyydestä. Heidän kanssaan meillä on yhteys aiemmin lakannut, mutta he ottivat muhun itse uudelleen yhteyttä. Innostuin näistä yhteydenotoista ja juttelin heille mielelläni, toista jopa tapasin pari kertaa. Ajattelin, että ehkä näistä ihmissuhteista voisi syntyä vielä uudelleen jotain, Sitten molemmat hiljenivät ja vetäytyivät. Jättivät mut ihmettelemään, mitä nyt yhtäkkiä tapahtui. Ja se tuntui pahalta.

Tulin siihen päätelmään, että tämä oli universumin viesti, oppiläksy mulle vielä tähän viimeiseen vuoteen. Mun on opeteltava päästämään irti ihmisistä, olla olematta se, joka koittaa saada asiat toimimaan. Näistä ihmissuhteista ei ollut tarkoitus kasvaa enää mitään, vaan mun oli kohdattava viimeiset hyvästit. Mun täytyy pitää rajoistani kiinni ja toimia omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Se on osa sielun kasvua kohti korkeampaa itseäni.

Jotain parempaa on rakentumassa hyväksesi

Sanotaan, että kun tunnet olosi yksinäiseksi, universumi valmistelee sulle silloin jotain mahtavaa. Yksinäisyyden tunne on kuin tyhjyyttä. Ja tyhjää tilaa tarvitaan, jotta uutta mahtuu tilalle. Jotain uutta, parempaa ja merkityksellisempää. Kasvu tapahtuu useimmiten kivun kautta, ja yksinäisyys tekee kipeää. Vain sen tunteen kohtaamalla annat sille luvan myös lähteä. Yksinäisyys poistuu, kun se ja sinä olette siihen valmiita.

Vaikeat tunteet ovat nimensä mukaisesti vaikeita. Niiden kohtaaminen voi joskus tuntua mahdottomalta, mutta se kannattaa tehdä. Tunteen voi kohdata ja käsitellä vain tuntemalla sen, mitään sen konkreettisempaa tekemistä se ei vaadi. Älä pakene sitä muuhun tekemiseen tai ihmisten seuraan. Koe ja elä tunne läpi.

Ja aikanaan yksinäisyys väistyy. Sillä on ollut tärkeä tehtävä tulevaisuutesi rakentamisessa. Kuinka onnekkaita me ihmiset olemmekaan, kun saamme tuntea niin paljon ja vahvasti. Miltä elämä enää tuntuisi, jos ei seassa olisi niitä hankalia päiviä ja vaikeita tunteita? Jatkuva ilo ja nautinto turruttaisi meidät.

Vaalin yksin oloa ja yksinäisyyttä

Autossa asuessa voisi kuvitella, että elämä on jatkuvasti yksinäistä. Todellisuudessa vietän nykyään enemmän aikaa toisten ihmisten seurassa kuin asunnossa asuessa. Ystäviä tulee nähtyä useammin ja spontaanimmin. Myös tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy enemmän ihania kohtaamisia ja uusiin ihmisiin tutustuu herkemmin. Ja myös omaa aikaa yksin saan juuri niin paljon kuin haluan. Itsekseni ollessa en lähtökohtaisesti tunne oloani yksinäiseksi, sillä oon itse itseni paras ystävä.

Ja nyt, kun tämä yksinäisyyden tunne on läsnä, otan myös sen ystäväkseni. Reflektoin ja tunnen. Käsittelen asioita piirtämällä ja kirjoittamalla. Pysähdyn itseni ja elämän äärelle. Menen luontoon. Nämä kaikki ovat mahtavia työkaluja vaikean tunteen käsittelyyn. Mutta myös pelkkä oleminen ja tunteminen riittää. Toisten ihmisten seura, sarjan katselu tai liikunta ei aina tarkoita pakenemista. On sallittua hakea lohtua, kun tuntuu pahalta. Mutta jos tuntemisen sivuuttaa kokonaan, tunne jää jumiin eikä pääse pois.

Oon tällä hetkellä lomalla ja lähdin reissun päälle. Toisinaan yksinäisyyden tunne saa mut hyppäämään auton rattiin ja vaihtamaan maisemaa. Huomasin tämän itsessäni parin lyhyen ajomatkan jälkeen ja pysähdyin sen äärelle. Miksi en halua jäädä pitemmäksi aikaa kauniiseen paikkaan? Miksi haluan ajaa yksinäisyyttä karkuun? Tosiasia on se, että aina kun lähden ajamaan, yksinäisyys istahtaa pelkääjän paikalle ja kiinnittää turvavyön.

Ja sitten lopetin pakenemisen. Olin taas vaihtamassa maisemaa myöhään illalla, vaikka aluksi ajattelin jääväni toiseksikin yöksi. Tämä paikka on luksusta: rauha, kaunis ranta, vesivessa ja suihku, kesäkahvila ja juokseva vesi kanistereiden täyttöön – kaikki samassa paikassa. Ja silti olin päättänyt lähteä. Silloin havahduin, mulla ei oikeasti oo kiire minnekään.

Tämä on myös mulle vaikea tunne. Tätä tekstiä kirjoittamalla prosessoin asiaa myös itse ja oivallan taas lisää itsestäni. Ja oon kiitollinen, että teen niin. Tämä on taas askel eteenpäin. Vielä tulee se hetki kun ymmärrän, mitä varten tämä yksinäisyys on tällä hetkellä läsnä.

Asioita, jotka tuntuvat kodilta

Julkaistu tekijä Noora

Oon asunut nyt kolme kuukautta autossa. Tämä on ollut heittämällä elämäni parasta aikaa, oon nauttinut ihan valtavasti. Aloin autoon muuttamisen myötä päivittämään myös Instagramia ahkerammin, sillä nykyinen elämäntapani innostaa taltioimaan ihania hetkiä. Suurimmaksi osaksi Instagramiin päätyykin ne ihanat hetket – kun elämä potkii, ei huvita kuvata. Haluan kuitenkin pitää menoni siellä autenttisena, joten pyrin jakamaan myös ei niin hyviä hetkiä.

Ja tosiaan: eihän tämä pelkkää auringonpaistetta ja värikkäitä kukkaniittyjä ole, kun matkailuautossa asuu. Tässä on omat haasteensa ja vaikeat hetkensä, mutta ne ovat osa elämääni ja arkeani tässä pienessä kodissa. Haasteita on jokaisella, kaikille ne näyttäytyvät erilaisina. Tässä postauksessa haluan kuitenkin keskittyä niihin ihaniin asioihin, sillä mikäs sen mukavampaa kuin hyvä mieli.

Alun sopeutumisen jälkeen pieni liikkuva kotini alkoi todella nopeasti tuntua kodilta, omalta turvapaikalta. Tämä on kotoisa pieni pesä, jossa on aina hyvä olla. Se on asia, mitä kodilta kaipaan. Koti voi näyttää miltä tahansa ja sijaita missä tahansa, tärkeintä on se tunne, minkä se luo. Tunne siitä, että on kotona.

Mitkä sitten ovat ne merkittävimmät asiat, jotka tekevät kodista kodin? Tässä muutama:

1. Omannäköinen ympäristö

Oon visuaalinen ihminen ja nautin kauneudesta. Värit ja materiaalit ovat mulle tärkeitä, kodissa ja pukeutumisessa, sekä monessa muussakin asiassa. Kun elinympäristö koostuu aisteja hivelevistä asioista, mieli lepää ja hermosto rauhoittuu. Kotini pursuaa lempivärejäni ja ihania pehmoisia materiaaleja. Oikeita kasveja mulla ei autossani ole, mutta tekokasveilla oon luonut maanläheistä tunnelmaa. Seinät on päällystetty pehmeällä kankaalla ja ikkunoissa lepää kauniit verhot.

Illan hämärtyessä tunnelmaa luo kynttilä kukkatuikussa. Lattialla köllöttää vanha, rakas räsymattoni lempiväreissäni loistaen. Seinissä iloitsee vaaleanpunainen sävy ja kaapinovet hehkuvat lämpimänvihreinä. Ostin keittiön seinälle imukupeilla kiinnittyvän korin, jossa säilytän hedelmiä. Omanlainen sisustuselementti sekin, hedelmät kun tuovat oman pirtsakan ilmeensä asuntooni. Kotini on ihanan minimalistisen rönsyilevä.

2. Turvan tunne

Osa kodin tunnun luomista on toki myös visuaalinen ilme, mutta tunteeseen vaikuttaa myös tieto ja ymmärrys siitä, että tämä on mun paikkani. Mun henkilökohtainen tila, jossa saan olla oma itseni. Rentoutua ja rauhoittua, innostua ja inspiroitua. Tavaroilla on omat paikkansa ja tunnen kotini joka nurkan läpikotaisin. Tämä kaikki luo turvan tunnetta. Tämä on mun turvapaikka.

Minimaalisessa yksiössäni voin tuntea suurinta surua sekä hilpeintä riemua, ja aina oon turvassa. Tietystikään itsessään pakettiauton seinät eivät ole konkreettisesti se ainoa mittari turvan tuntemiselle, vaan tunne on lähtöisin sisimmästäni. Kun koen henkistä turvaa, olen turvassa kaikkialla. Mutta oma koti heijastaa tätä symboliikkaa. Näinkin lyhyessä ajassa oon tuntenut lukuisia erilaisia tunteita, ja niiden kokeminen on tuntunut aina turvallisemmalta näiden seinien sisällä.

Fyysistä turvattomuutta en oo vielä kohdannut, sillä oon löytänyt aina turvallisia parkkipaikkoja, eikä mitään pahaa oo päässyt tapahtumaan. Oon muutaman kerran unohtanut jopa lukita ovet yöksi. Kukaan ei oo koskaan tullut häiriköimään mua, vaikka uteliailta katseilta en oo välttynyt. Fyysinen turvan tunne on myös iso osa henkisen turvan tuntemista liikkuvassa kodissa. Mutta koska koti on pyörien päällä, fyysistä turvaa ulkopuoliselta maailmalta on helpompi hakea ajamalla muualle.

3. Rutiinit

Alkuun mun oli todella vaikeaa muodostaa rutiineita. Tuntui, että kerrostalossa asuessa rutiinit olivat todella selkeät ja itsestäänselvät, mutta en osannutkaan toteuttaa niitä autossa. Rutiinien kirjoni on kyllä supistunut, mutta oon onnistunut niitä silti luomaan. Olosuhteiden vaihdellessa esimerkiksi aamurutiinini ei oo niin muuttumaton kuin kiinteässä asunnossa asuessa, mutta muutama perusjuttu löytyy.

Yksinkertaisimmillaan rutiinini aamuisin on kielen kaavinta, hampaiden ja kasvojen pesu, kasvojen guasha-hieronta sekä veden juominen ja vitamiinien ottaminen. Meditointi on edelleen tärkeä osa aamujani, mutta aikaisten töihin heräämisen takia se ei oo pysynyt mukana joka aamussa. Rakastaisin myös tehdä aamujoogan tai edes pienen venyttelyhetken ja kropan herättelyn, mutta aina se ei onnistu.

Aamutee oli viileämmillä keleillä osa rutiineitani, mutta kun helteet saapuivat, on se tipahtanut pois. Jossain kohtaa aamutee vaihtui iltateeksi, mutta edelleen: kuumien säiden takia en oo juonut teetä ollenkaan. Ajatusten kirjoittaminen paperille on ollut vaihtelevaa, teen sitä usein silloin, kun mielen päällä on paljon asioita. Haaveilen siitä, ettei työt enää tulisi mun hitaiden aamujen tielle.

4. Lämpimät vaatteet ja peitot

Kyllä, tämä on yksi todella merkittävä tekijä! Kelit on viime viikkoina olleet todella lämpimiä, joten tällä hetkellä tämä ei päde niin valtavasti. Mutta ainaisena vilukissana mulle on tärkeää tietää, että pääsen lämpimään ja kuivaan paikkaan tuntemaan turvaa ja mukavuutta. Kolealla säällä autossa on todella kotoisa tunnelma diesellämmittimen pauhatessa ja kuivattaessa ilmaa lempeällä lämmöllään. Pehmeiden peittojen alle on myös ihana sujahtaa koleutta karkuun.

Vaikka ilma olisi kuinka lämmin, peitto on mulle todella tärkeä asia. Se ei tuo vain lämpöä, vaan myös kaipaamaani turvan tunnetta. En voisi kuvitella nukkuvani pelkällä pussilakanalla, koska sillä ei ole tarpeeksi jämäkkyyttä suojatakseen kehoani. Enkä puhu nyt fyysisestä suojaamisesta – vaan juuri siitä henkisestä puolesta. Jännä juttu, miten paljon turvaa yksi esine voikaan tuoda.

Elämäni vaikein ihmissuhde – äitini kanssa

Julkaistu tekijä Noora

Oon ollut kesälomalla nyt pari viikkoa. Loma on ollut elämäni parasta aikaa ja oon nauttinut siitä täysillä. Pelkkää ilotulitusta se ei kuitenkaan ole ollut, vaan oon kokenut myös hankalia tunteita. Oon alkanut käsittelemään yhä vain enempi omia tunnelukkojani ja traumojani ja sen myötä tunteet ovat olleet pinnassa. Koen itseni nykyään vapautuneemmaksi kuin koskaan ja oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla. Tiedostan ja havaitsen paljon herkemmin kehon viestejä ja tuntemuksia.

Yksi suurimmista haavoistani, mikä on auennut uudelleen, on äitisuhteeni. Mulla ja äidilläni on leiskuva menneisyys ja aikuisiällä oon tiedostanut itsessäni sen, etten näyttäydy hänen seurassaan täysin omana itsenäni. Viime viikkojen aikana oon alkanut pureutumaan tähän aiheeseen kunnolla ja oon tehnyt merkittäviä huomioita. Nyt kun erosta on päästy yli ja se on käsitelty, voinkin hypätä seuraavan ihmissuhteen selvittelyyn.

Äitini on vahva persoona ja hänellä on varmasti paljon omia traumojaan ja tunnelukkojaan, joita hän on tiedostamattaan siirtänyt mulle mun lapsuudessa. On mun tehtävä lähteä purkamaan näitä ylisukupolvisia haasteita ja pysäyttää ketjureaktio. Oon valtavan ylpeä itsestäni, että oon tiedostanut nämä asiat ja kykenen ne myöntämään itselleni. Ja että haluan tarttua toimeen ja lähteä purkamaan vyyhtiä, vaikka helppoa se ei ole ollut eikä tule olemaan.

Turvallisen ympäristön puute lapsuudessa

Kun oon äitini seurassa, huomaan itsekin, kuinka rajoittunut ja jähmeä oon. Oma ääni kuulostaa vieraalta hänelle puhuessa: se on matala, monotoninen ja kylmä. Saatan myös ärsyyntyä todella helposti asioista, joista äitini mainitsee. Samaan aikaan en millään pysty rentoutumaan ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten siihen kykene. Olo on lähes aina todella ristiriitainen. Samaan aikaan rakastan ja välitän valtavasti mutta sitten kuitenkin sulkeudun.

Mulla on aika varhaisestakin lapsuudesta paljon todella yksityiskohtaisia ja eläviä muistoja eri tapahtumista. Tapahtumat ovat negatiivisia ja osan muistoista tunteen pystyn elämään uudelleen sillä hetkellä, kun asiaa muistelen. Omasta puolestani voisin muistoja avata enemmänkin, mutta koska niihin liittyy toinen ihminen ja hänen tekemisensä, en niitä lähde yksityiskohtaisesti kertomaan. Yksi muisto on kuitenkin sellainen, jonka voin ja haluan jakaa.

Olin ala-asteella, ehkä viidennellä luokalla. Asuimme pienessä kylässä ja kuljimme kouluun taksilla ja bussilla. Koulupäivän aikana osallistuimme ulkoilmatapahtumaan, joka järjestettiin toisessa pikkukylässä. Lähdimme koululta oppilaiden ja opettajien kesken bussilla toiseen kylään. Tapahtuma oli avoin kaikille ja myös äitini päätti tulla paikanpäälle. Oli sateinen ja viileä syyspäivä, märkää ja harmaata.

Vietin aikaa tapahtumassa koulukavereideni kanssa. Kiertelimme pihaa ja kojuja, kunnes törmäsimme äitiini. Juttelimme hänen kanssa hetken, mutta kauaa en kerennyt aikaa viettää hänen kanssaan, sillä bussikyyti lähtisi takaisin koulullemme pian. Sanoin äidilleni, että menen nyt ystävieni luo. Musta tuntui pahalta jättää äiti yksin, vaikka mitään syytä sille tunteelle ei ollut. Äiti tuli sinne yksin ja viihtyi hyvin, hän ei odottanut mun pitävän hänelle seuraa.

Edelleen muistan todella elävästi sen hetken, kun astuimme koulukavereideni kanssa takaisin bussiin. Istuin ikkunapaikalle ja kaverit juttelivat keskenään. Itse katselin sadepisaroiden peittämästä bussin ikkunasta ulos, siellä oli äitini. Hän seisoi ihmisten keskellä ja katseli minua bussista. Ehkä hymyili ja vilkutti. Mut valtasi ihan ääretön haikeus ja kuristava tunne. En osaa sitä selittää sen tarkemmin, mutta jollain tapaa tunsin syyllisyyttä. Hän seisoi siellä sateessa ja minä lähdin kavereitteni kanssa bussiin. Mitään järkeä tässä tunteessa ei ollut silloin, enkä oo keksinyt vieläkään sille selitystä.

Jokin osa minussa jäi aina vaille hyväksyntää

Mietin vain, kuinka paljon ristiriitaa pieni lapsi on voinutkaan kokea ymmärtämättä mistään mitään. Kun kaikki on hyvin, niin miksi sydäntä puristaa näin paljon? Suuri sydämeni rakasti valtavasti ja ehdoitta, mutta samaan aikaan se ei saanut kaipaamaansa hyväksyntää ja lempeää rakkautta takaisin. Se oppi siihen, että rakkaus täytyy jollain tapaa aina ansaita. Siihen, että omana itsenäni en ollut tarpeeksi tai oikeanlainen.

Aloin pelkäämään tiettyjä tilanteita. Miellytin, jotta en saisi rangaistusta. Ja sitten kuitenkin temperamentti otti vallan, sanoin vastaan ja mua satutettiin. Mun omaa ääntä ei varsinaisesti koskaan vaiennettu, sillä se oli niin voimakas, ettei sitä saatu peitettyä. Ja sen vuoksi opin taistelemaan sen puolesta, että saisin oikeutta. Lapsena olin toki silti aina alakynnessä.

Kun toimin väärin tai epätoivotulla tavalla, sain toinen toistaan kamalampia rangaistuksia. Voisin edelleenkin luetella niitä ja kertoa yksityiskohtaisia muistoja niistä. Nyt kun mietin saamiani rangaistuksia, ne tuntuvat todella epäreiluilta ja epäoikeudenmukaisilta. En saanut mokata rauhassa ja tulla kohdatuksi lempeydellä ja rakkaudella. Kun mulla oli paha olla, sitä pahaa oloa vähäteltiin. Mun ois täytynyt vaan jaksaa ja olla reipas. Mulle suututtiin ihan vääristä asioista, mm. teini-ikäisenä siitä, että paha oloni oli johtanut mut masennukseen.

Toki mua myös lohdutettiin ja kohdeltiin kuin lasta kuuluu kohdella. Mutta se onkin asia, mikä ristiriitaa aiheutti. Ensin lytätään ja rangaistaan ja toisessa hetkessä ollaan lempeitä ja osoitetaan rakkautta. Koitapa siinä lapsena sitten ymmärtää, missä mennään. Mulla oli haaveita ja unelmia, mutta harvemmin niitä otettiin tosissaan. Ne sivuutettiin tai sanottiin, ettei tuommoisesta kannata haaveilla.

On aika ottaa sisäinen lapsi lämpimään, turvalliseen halaukseen

Ja nyt aikuisena yritän ymmärtää tätä kaikkea. Ymmärrän jo jonkin verran, mutta mulla on vielä paljon läpikäytävää, oivallettavaa ja työstettävää. Sisäinen lapseni herää aina sillä hetkellä, kun kohtaan äitini ja se aiheuttaa muutoksen käytöksessäni. Sisäinen lapseni kokee edelleen sitä turvattomuutta, mitä hän lapsena koki. Aikuisen minun tehtävänä on olla turvallinen henkilö tälle pienelle, pelokkaalle lapselle ja näyttää hänelle, ettei ole enää hätää.

Vain omalta osaltani voin työskennellä näiden asioiden kanssa ja siltä osin tehdä oloni mukavammaksi. Toisen ihmisen käytökseen ja ajattelumalleihin en voi vaikuttaa, mutta ei mun tarvikaan. Se riittää, että olen sujut itseni kanssa. Yksi suuri askel olisi avata keskustelu tästä aiheesta äitini kanssa, mutta vielä en koe olevani valmis. Jos hän itse aloittaisi keskustelun, voisin toki asioita avata. Mutta tällä hetkellä keskityn työstämään asioita itseni kanssa.

Asiat voivat mennä tästä vain parempaan suuntaan

Haluan enemmän kuin mitään luoda paremman suhteen äitiini. Mutta se vaatii työtä myös toiselta osapuolelta, sekä yhdessä asioiden läpikäymistä. Vanhoista malleista on päästävä irti ja käsityksiä täytyy murtaa. Edessä on pitkä tie. Kokonaan en halua välejä laittaa poikki missään tapauksessa, sillä meidän välinen suhteemme ei ole enää niin tulehtunut, että siihen olisi tarvetta. Mutta etäämmäs on hivuttauduttava, mikäli emme tule pääsemään yhteisymmärrykseen.

Se, että joku on samaa lihaa ja verta, ei tarkoita, että olisit automaattisesti velvollinen pitämään yhteyden tähän ihmiseen. Mitään ihmissuhteita ei tulisi pakottaa. Joskus suurinta rakkautta voi olla antaa toisen mennä ja etääntyä, jos hän sen myötä alkaa voida paremmin. Ihmissuhteet ovat kinkkisiä ja monimutkaisia, ne satuttavat ja antavat mahdollisuuden suurimpaan mahdolliseen rakkauteen. Niiden työstäminen voi olla vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Sydän ja pakun ovi auki – ensi kertaa näkyväksi

Julkaistu tekijä Noora

Tällä hetkellä musta tuntuu, että oon elänyt juuri elämäni onnellisimman päivän. Sydän on täynnä riemua ja rakkautta. Osallistuin Retkipaku-retki -nimiseen tapahtumaan, joka järjestettiin Mommilan kyläpuodilla. Törmäsin ilmoitukseen tapahtumasta jo aikoja sitten, kun en vielä edes asunut vakituisesti autossa. Jäin miettimään asiaa osallistuisinko vaiko en. Lopulta ilmoittauduin tapahtumaan, kun muutto autoon vahvistui.

Hiljaisesta hehkuvaksi – viimein uskallan olla minä

Edellisenä päivänä mulla oli vielä hieman nihkeä olo, epäröin, että osallistunko sittenkään. Missään vaiheessa en ollut tosissani perumassa, sillä sisimmässäni tiesin että paikan päälle haluan mennä. Tapahtumapäivän aamuna epäröinti oli kuitenkin kaikonnut ja aloin innolla odottaa tapahtumaa. Yövyin edellisen yön Hausjärvellä, noin 15 kilometrin päässä Mommilan kyläpuodilta ja kun lähtö puodille läheni, alkoi innostunut jännitys kuplia sisälläni.

Mommila on tavattoman kaunis paikka. Varovainen auringonpaiste kurkisteli pilvien lomasta ja maisemat oli upeat. Kun saavuin puodin pihaan, riemu sisälläni yltyi: paikka on mieletön! Vanhan kyläpuodin tunnelmaa ja avara piha. Paikalla oli jo muutamia autoja ja sain autolleni paikan hieman syrjempää. Juuri kun sain peruutettua parkkiin, huomasin ystäväni saapuvan myös paikalle. Olimme sopineet tapaavamme tapahtumassa ja hän pääsi parkkiin viereeni.

Saapuminen paikanpäälle alkoi kello 11 ja itse tapahtuma kello 12. Kävimme ystäväni kanssa katselemassa paikkoja ja ihastuin lisää. Puodin vieressä oli aittarakennus, missä oli myynnissä vanhaa tavaraa. Puoti itsessään oli sisustettu juuri mun makuun: vanhaa, mummolamaista tunnelmaa. Päivittelin ystävälleni paikan upeutta ja tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että sain olla juuri silloin siellä.

Paikalle alkoi lipua yhä enemmän ja enemmän retkiautoja. Menin innoissani tutkailemaan toisten reissukoteja ja kyselemään lisää. Myös omaa autoani esittelin, kun olin itse kiertänyt muiden autot läpi. Ihmiset olivat todella kiinnostuneita autostani, kyselivät ja kuvasivat paljon.

Oon aina ollut ujo ja hiljainen. Eritoten isommissa ihmisporukoissa ja eritoten tuntemattomien seurassa oon vetäytynyt kuoreeni. Mommilassa kuitenkin avauduin ja olin täysin oma itseni. Innostus ja lämpö pursusi sellaisella voimalla, ettei sitä voinut peitellä, enkä edes yrittänyt. Enkä olisi halunnutkaan. Tunsin olevani juuri siellä, missä mun kuului olla. Oon aina kuvitellut olevani kovan luokan ujo introvertti, mutta ehken oo ollut oikeiden ihmisten ympäröimänä.

Tässä tapahtumassa säteilin ja loistin. Juttelin monien ihanien ihmisten kanssa, kyselin ja kerroin. Ja se oli ihanaa. Myös isommalle joukolle puhuminen on jännittänyt mua ennen valtavasti. Kun ihmiset kokoontui mun pakun ympärille, kerroin heille intoa puhkuen siitä enemmän. Kun on sydämen asian äärellä ja omassa voimassaan, ei puhuminen yleisölle olekaan niin jännittävää. Kohtaamiset olivat aitoja ja lämpimiä. Yhteishenki ja tunnelma oli käsinkosketeltavaa. Niin paljon samanhenkisiä ihmisiä ympärillä.

Pienessä kylässä suuren yhteyden äärellä

Rakastan pienten kylien tunnelmaa. Isommat kaupungit ovat omalla tavallaan myös viehättäviä, mutta sydämeni vetää ehdottomasti maaseudun rauhaan yhteisölliseen tunnelmaan. Tunsin aitoa yhteyttä monenlaisten ihanien tyyppien kanssa, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Olimme kaikki yhtä tänään.

Viikko sitten pysähdyin eräälle uimarannalle laittamaan ruokaa. Huomasin, että rannalla oli toinenkin matkailuauto parkissa. Kun kokkasin ovi auki, autolla reissaava pariskunta hiipi autoni luokse ja huutelivat pienen matkan päästä kysyen, onko autoni omavalmiste. Jäimme hetkeksi juttelemaan ja he kävivät kurkkimassa pakuani sisältä ja kutsuivat mut lopuksi heidän autoonsa kylään. Sydämeni suli ja sanoin tulevani mielelläni, kun oon syönyt.

Syönnin jälkeen menin heidän autonsa luokse ja he esittelivät sen mulle perinpohjin. Se oli jo kolmas auto, jonka olivat kuuden vuoden aikana itse rakentaneet. Se oli kompakti ja sisälsi kaiken tarpeellisen. Juttelimme vielä pitkän pätkän kaikesta mahdollisesta auringon laskiessa. Mainitsin heille Mommilan tapahtumasta, mistä he eivät olleet kuulleet. He kuitenkin innostuivat ideasta lähteä viikon päästä sinne ja hyvästellessäni heidät toivoin, että tapaisimme Mommilassa.

Ja niin me tavattiin! Se oli ihanan epätodellinen hetki, kun tämä tuttu mies moikkasi mua kyläpuodin pihalla. Tuli heti todella lämmin ja tuttavallinen olo, ihan kuin olisin tavannut vanhan ystävän. Pariskunta oli myös mielissään nähdessään mut ja vaihdeltiin hetki kuulumisia. Oli ihanaa olla tapahtumassa, jossa oli pääosin tuntemattomia mutta heistä jokainen tuntui jollain tapaa ystävältä.

Kun päästin irti, löysin itseni

Tämä kaikki onni ja riemu tuskin olisi päässyt vapaaksi ilman eroamista. Eropäätös oli rankka ja vaikea, mutta samaan aikaan sisimmässäni tiesin, että myös oikea päätös. En sillä hetkellä osannut kuvitellakaan, että ero avaisi mulle tämänlaisia ovia vapauteen.

Kun tarkastelen nyt mennyttä parisuhdettani etäisyyden päästä, näen erittäin selkeästi asian todellisen laidan. Elin elämääni kerrostalossa uusperheessä, eikä mulla ollut tilaa olla oma itseni. Olin jatkuvassa stressitilassa, mihin olin niin tottunut, että se tuntui normaalilta. Jouduin pienentämään itseäni jatkuvasti. Mulle sanottiin, että mun halutaan olevan oma itseni mutta silti mikään ei riittänyt. Sain koko ajan pelätä ja jännittää, mistä mua seuraavaksi syytetään.

Tämän kaiken rinnalla parisuhteessa oli myös paljon läheisyyttä, välittämistä ja rakkautta. Ja nimenomaan sen takia olin niin sokaistunut todellisuudelle. Mieli halusi aina pienentää vaikeudet ja mitätöidä kaiken negatiivisen, jotta hyvät asiat saisivat enemmän tilaa. Ja näin ollen todellisuudentajuni oli sumuinen. Kuten sanoin, sisimmässäni kuitenkin tiesin oman parhaani. En halua sallia enää sitä, että mua syytellään ja painetaan alas. Tiedän, että oon arvokas ja jos ex-puolisoni ei mua sen mukaisesti kohtele, hän ei mua ansaitse. En oo millään tavalla hänelle katkera, en todellakaan. Hänen avullaan mun silmät avautuivat ja opin jälleen tuntemaan itseäni hieman paremmin.

Kyseinen parisuhde oli mulle monella tapaa merkittävä. Rakastin aidosti ja täysillä koko sydämestäni, uskalsin näyttää haavoittuvuuteni ja olla oma itseni. Ja kun alkoi tuntumaan, ettei omalle itselleni ollut enää tilaa toisen rinnalla, uskalsin tehdä päätöksen lähtemisestä. ”Loukussa” ja paikallaan eläminen ei oo mua varten. Haluan luoda elämänmakuista tarinaa, kulkea omia polkujani, olla vapaa ja onnellinen. Ja nyt saan nauttia siitä kaikesta. En haikaile tällä hetkellä vierelleni ketään romanttisessa mielessä, vaan haluan elää nyt itselleni.

Mulla on niin vahvasti uudelleensyntynyt olo. Numerologinen yhdeksäs vuoteni alkaa lähestyä loppuaan ja uusi alku on käsillä. Ja käytännössähän uusi alku on jo potkaistu vauhdilla käyntiin. Oon uusiutunut niin monella tasolla, että elämäni tuntuu täysin eriltä. Kuljen määrätietoisesti omaa polkuani pitkin kohti omia unelmiani ja omaa voimaani. Rakastan elämää.

Tämä on vasta alku – ja se tuntuu hyvältä

Oon asunut pakussa vasta kuukauden. Se tuntuu jo nyt todella pitkältä ajalta – hyvässä mielessä. Alkutotutteluiden jälkeen tämä tuntuu siltä, että oisin asunut näin aina. Tämä ratkaisu tuntuu sataprosenttisesti omalta. Oon löytänyt sen oman juttuni ja se tuo mulle valtavasti elämäniloa. Ja tiiän, että mahtavia juttuja on tapahtumassa lisää. Se on se vetovoiman laki!

Tunnen olevani tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Se on jotain, mistä saa olla ihan valtavan kiitollinen. Mielestäni jokaisen ihmisen maan päällä pitäisi saada kokea tämä. Kun palaset loksahtelee juuri oikeisiin kohtiin ja uuden kynnyksellä se tuntuu siltä, että juuri näinhän mun elämän kuului mennä. Tämä on se asia, mikä on ollut aina osa mua, mutta tuli vasta nyt näkyväksi.

Uskalla unelmoida. Tutustu itseesi ja kuuntele sun intuitiota. Jos et vielä osaa erottaa sen ääntä, pikku hiljaa se alkaa voimistua harjoittelemalla ja suuntaamalla huomion siihen. Sun sielu on valinnut tietynlaisen polun elämässäsi ja tiedät kyllä, milloin oot oikealla reitillä. Luota itseesi ja elämään.

Kotina auto ja luonto

Julkaistu tekijä Noora

Oon tällä hetkellä todella onnellinen. On ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen, kun saan vaan olla itseni ja luonnon kanssa. Ei tarvitse mennä ja tehdä, voin vain olla ja tehdä asioita, mitkä juuri nyt kutsuvat. Muutin matkailuautoon asumaan. Oon haaveillut vanlifesta vuodesta 2020 saakka ja viime syksynä vihdoin ostin auton. En kuitenkaan muuttanut siihen vakituisesti, vaan halusin jakaa arkeni ja kotini ex-puolisoni kanssa. Nyt mut selvästi puskettiin tämän unelman äärelle: ”sulla on jo se auto, mene ja elä unelmaasi!”.

Arkeni ja koko elämäntyylini kokivat siis valtavan muutoksen, kun muutin pois yhteisestä kodistamme. Tietyllä tavalla tunnen olevani juureton, eikä elämässäni ole enää niin paljoa pysyvyyttä, mitä asunnossa asuminen tuo. Isompia rutiineja ei enää ole ja asumisen eteen on nähtävä enempi vaivaa. Tämä muutos on aiheuttanut sekä hankalia että mahtavan upeita tunteita. Surun keskellä on toisaalta ollut vaikeampaa sopeutua mutta samaan aikaan tämä on tuonut piristystä ja lohtua.

Haasteet opettavat

Katsoin eilen yöpaikan valmiiksi, mihin ajaisin iltavuoron jälkeen. Saavuin paikkaan ja kun rupesin peruuttamaan autoa haluamaani kohtaan, jäinkin jumiin. Maa oli liian pehmeää ja renkaat jäi siihen sutimaan. Olin riemuissani ja kiitollinen tästä tapahtumasta, nauratti ja ajattelin vain, että tässäpä heti hieno kokemus. Oon valmistautunut siihen, että vaikeuksia tulee, ja otan ne ilolla vastaan. Ne kuuluvat eritoten tähän elämäntyyliin ja opin niiden kautta koko ajan lisää.

Pelastukseni ei ollut kaukana, sillä työkaverini/ystäväni tuli seuraavana aamuna apuun. Mullahan ei ollut sinänsä mitään hätääkään, sillä olin kyseiseen paikkaan joka tapauksessa jäämässä yöksi. Aamulla heräsin, kun auton oveen koputettiin ja pelastusoperaatio sai alkaa. Kaivoimme takarenkaiden alta hieman maata pois ja asetimme sinne vanerit luiskaksi. Auto ei meinannut siltikään liikahtaa, joten kaivoimme vähän lisää ja ystäväni avitti vetämällä autoani omalla autollaan. Lopulta päästiin pehmeästä kohdasta pois ja parkkeerasin autoni kovemmalle alustalle.

Ilmat ovat myös olleet viileitä, mikä on tuonut vanlifeen epämukavuutta. Näpit ovat jatkuvasti jäässä ja nukkuakin pitää monen peiton ja vaatekerroksen alla. Oon aina ollut vilukissa ja sen takia olenkin siedättänyt itseäni viileään. Autossani on diesellämmitin asuintilassa ja se pitää kotini mukavan lämpimänä, mutta en pidä sitä jatkuvasti päällä. Öisin on aika kotoisaa kaivautua lämpimien peittojen alle, kun ilma ympärillä viilenee.

Kotini on kaikkialla

Musta tuntui aina, että kerrostaloelämä tukahduttaa mut. Haaveilin usein omasta pienestä pirtistä luonnon keskellä, omassa rauhassa. Haaveilen siitä toki edelleen, mutta nyt on aika elää vanlife-unelmaa. Tämä on tuonut mulle valtavasti vapauden tunnetta. Oon kokenut suurta helpotusta siitä, etten ole kahlittuna tiettyyn paikkaan. En tiedä onko se illuusio, mutta myös aika on tuntunut lisääntyvän. Ennen ajoin töistä kotiin ja tein asiat aina samalla tavalla. Tämä elämäntyyli tuo vaihtelua.

Tälläkin hetkellä istun autossani kirjoittamassa tätä. Ovi on auki ja saan kuunnella lintujen laulua. Oon kauniin luonnon ympäröimänä. Kotiovestani näkyy pieni lampi ja takaovesta metsä. Mieli ja sielu lepää. Tein aamujoogan nurmikolla ja kirjoitin ajatuksia ylös laiturilla. Koen suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta, sydän on täynnä. Eron surut tuntuvat kaukaisilta. Näin tämän kaiken piti mennä. Mun vanlife-unelma on aina ollut asia, mikä mun pitää elää yksin. Ja niin siinä kävi, että parisuhteeni päättyi, jotta voisin elää unelmani todeksi.

Arki ja käytännön asiat

Kun arki on liikkuvaa, se vaatii hieman enemmän suunnitelmallisuutta. Elän melko pitkälti fiilispohjalta ja suunnittelen vain välttämättömimmät asiat. Yöpaikkoja tykkään joskus katsella kartasta, mutta monesti lähden vain ajamaan tai menen tuttuun paikkaan. Leirintäalueita tuskin tulen paljoa käyttämään, sillä viihdyn paremmin puskaparkeissa rauhallisilla ja kauniilla paikoilla. Toki haluan jonkun leirintäaluekokemuksenkin kerätä ja ne ovatkin hyvä vaihtoehto, kun tarvitsee vaikka lisää vettä tai haluaa saunaan.

Käytän paljon villavaatteita, jotka ei vaadi pesua niin usein. Pienempää pyykkiä, eritoten alushousuja ja sukkia oon pessyt nyrkkipyykillä ja se on mulle toimiva tapa. Kerran pesin pienen määrän pyykkiä itsepalvelupesulassa, olihan se helppoa ja kätevää mutta en tiedä oliko kuuden euron arvoista. Isommat määrät pyykkiä toki pesen pesukoneessa, mutta viikoittain mulla ei semmoisia määriä tule, että tarvisin pesulaa.

Mulla on autossa kemiallinen wc. Se on erittäin toimiva, mutta vaatii tyhjennyksen noin kerran viikossa. Pyrin tekemään sinne vain pissat ja kakkosella käyn julkisissa tai työpaikan vessassa. Mutta hyvin sen toimituksen voi autonkin pönttöön tehdä. Iloinen yllätys oli tässä tämänhetkisessä yöpymispaikassa se, että täällä on huussi jota saa käyttää. Pienestä sitä voikin iloiseksi tulla!

Autossani on juokseva vesi, mutta se on kylmää. Lämmintä vettä saa, kun lämmittää sen hellalla. Tämä on ollut ehkäpä isoin haaste tähän mennessä. Se on vaatinut totuttelua, ettei hanasta saakaan lämmintä vettä. Mulla on kaksi kanisteria puhtaalle vedelle ja yksi harmaalle vedelle. Ja kun ilma on viileä, myös vesi kanistereissa on todella kylmää. Aamuisin juon aina lämmintä vettä pari lasillista, joten oon töissä keittänyt vettä termospulloon seuraavaksi aamuksi. Jos termarissa ei ole kuumaa vettä, lämmitän sen itse hellalla.

Elämä tapahtuu tässä hetkessä

Pakussa asumisen myötä oon oppinut elämään entistä enempi tässä hetkessä. Arjen suunnittelu ja miettiminen tapahtuu päivän tai parin päähän, mutta läsnäoloa tämä elämäntyyli kysyy. Myös se, että saan viettää aikaa kauniissa paikoissa ja luonnon keskellä, suorastaan huutaa pysähtymään. Kun kaikki kulkee mukana, on vähemmän murehdittavaa siitä, mitä toisaalla tapahtuu.

Velvollisuuksia on myös vähemmän. Ensinnäkin se, ettei ole parisuhteessa ja vastaa vain itsestään, tuo vapauden. Ei tarvitse nähdä niin paljoa vaivaa kodin puhtaana ja järjestyksessä pitämisen kanssa. Toki pakussa saa siivota päivittäin, mutta se on hyvin pientä ja nopeasti tehty. Kun ei ole telkkaria, tulee herkemmin valittua muita mielekkäitä juttuja sen sijaan. Ja ulos lähteminen ei tunnu läheskään niin vaikealta ja uuvuttavalta. Kaupungissa asuessa täytyy ensin päästä sieltä kaupungista pois, että pääsee luontoon. Autossa asuessa luonto alkaa jo ovelta.

Kokkaan ruokani annos kerrallaan, enkä tee viikon satsia jääkaappiin valmiiksi, niin kuin ennen tein. En oo koskaan välittänyt juuri ruuanlaitosta, mutta vanlifen myötä oon oppinut nauttimaan siitäkin. Se on myös yksi läsnäoleva hetki mun arjessa, mikä on erittäin arvokas. Oon jo pitkään syönyt melko puhtaasti ja suosinut tuoreita ainesosia, mutta pakussa mun ruokavaliosta on tullut vieläkin puhtaampi. Pakasteita en käytä enää ollenkaan ja ostan pääosin ruokatarvikkeita, mitkä säilyvät huoneenlämmössä. Jääkaappi autosta löytyy, mutta sitä en juurikaan käytä.

Rakastan mun elämää. Tällä hetkellä tämä muutos tuntuu parhaalta asialta, minkä saan kokea. Onhan tämä mun pitkäaikainen unelma, joka viimein on käynyt toteen. Ja mun asenne on todella hyvä, muistan olla kiitollinen silloinkin, kun kohtaan vaikeuksia. Oon myös rentoutuneempi niissä tilanteissa, mitkä ei mene putkeen. Mikään ei ole maailmanloppu ja kaikesta selviää. Ei se oo niin justiinsa.

Hyväksyminen voi olla vaikeaa, mutta palkitsevaa

Julkaistu tekijä Noora

Erosta on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa. En oo todellakaan prosessin loppuvaiheessa tai käsitellyt kaikkea, mutta eteenpäin oon mennyt. Vaikeita hetkiä tulee vielä varmasti, uusia romahtamisia ja ikävää, mutta luulen pahimman olevan nyt takana päin. Oon sisäistänyt ja oivaltanut paljon, reflektoinut ja mennyt itseeni. Se on ollut silmiä avaavaa ja puhdistavaa.

Suru ja ikävä on alkanut hellittää otettaan. Ex-puolisoni tuntuu etäiseltä ja suhteemme kaukaiselta. Se on haikeaa mutta samalla tiedän, että näin sen pitikin mennä. Oon elänyt päivä kerrallaan. Välillä haikailin yhteenpaluuta, mutta tällä hetkellä silmäni ovat auenneet sille, ettei niin välttämättä tule tapahtumaan.

Uskalla myöntää itsellesi tosiasiat, niin olet taas hieman vapaampi

Alkupäivinä halusin täysillä uskoa yhteenpaluuseemme. Tuudittauduin siihen lohdulliseen ajatukseen, että universumi on puolellamme ja yhdistää meidät, jos niin on tarkoitettu. Ja niinhän se onkin, mutta enää en oo takertunut ajatukseen siitä, että haluaisin meidän vielä palaavan toistemme luo. Tämä oli oma kompastuskiveni eron ensi hetkillä.

Oon elänyt päivä kerrallaan ja vain ollut tunteitteni kanssa. Välillä on kuristanut niin lujaa, etten ole tiennyt miten päin olisin. Mutta oon antanut tunteen tulla ja olla, lopulta se on lähtenyt. Ja niin ne aina tekevät. On valtava rikkaus saada olla tunteva ja herkkä ihminen. Elämä on ihanaa kaikkine tunteineen, ne luovat elämään perspektiiviä. Mun on täytynyt tietoisesti muistuttaa itseäni tästä, sillä vaikeiden tunteiden kanssa ei ole helppoa olla. Mutta ne ovat väistämättömiä.

Pikku hiljaa oon onnistunut höllentämään otetta ex-puolisostani ja menneestä suhteesta. Mietin häntä edelleen päivittäin, mutta enää se ei satu niin paljoa. Hänen ajattelemisensa aiheuttaa ikävää ja epävarmuutta sen suhteen, ollaanko mulle oltu täysin rehellisiä. Mieli on alkanut luomaan kaikennäköisiä ajatuksia siitä, mitä kaikkea on voinutkaan tapahtua mun tietämättä. Kun tarkastelen koko suhteemme kaarta, mulla on lopulta paljon kysymyksiä ilmoilla. Kun mietin yksittäisiä ja toistuneita tilanteita.

Mutta pyrin muistamaan, ettei sillä ole enää merkitystä. Me molemmat olemme jatkaneet eteenpäin. Mulla on edessä ihana tulevaisuus ja näen siellä paljon hyvää. Oon päässyt aloittamaan entistä syventävämmän matkan itseeni ja elämään juuri sen näköistä elämää, kun haluan. Ja se tuntuu hyvältä. Näen elämässä paljon hyvää.

Suru on tullut vain ohikulkumatkalle

Vaikeimmalla hetkellä kaikki tuntuu musertavalta. Tuntuu, ettei tästä voi ikinä selvitä. Siinä hetkessä mikään muu ei auta kuin se, että kohtaat sen tunteen. Älä pakene sitä tekemiseen, ihmisiin, päihteisiin tai mihinkään. Oloaan saa ja onkin hyvä helpottaa mielekkäillä asioilla, mutta älä jätä surua kokonaan kohtaamatta. Tunne sydämesi jokainen särö ja itke jos itkettää. Sillä tavoin saat surun liikkumaan eteen päin. Sauno ja anna keholle lempeää liikettä, puhu läheisille. Älä jää yksin.

Mikään ei oo ikuista, ei myöskään suru. Sekin lähtee aikanaan, kun se on saanut tulla nähdyksi ja sitä on hoivattu lempeästi. Niin kliseistä kuin se onkin, aika parantaa haavat. Vielä koittaa se päivä, kun elämä väläyttää sulle sen lempeimmän hymyn. Silloin voit katsoa taaksepäin ja todeta että selvisit.

Tässä parin viikon aikana kun olen luonut uudenlaista arkea pakettiautossa asuen, kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Yleensä kirjoittaminen auttaa mua jäsentelemään ajatuksia ja purkamaan sydäntä, mutta välillä se on tuntunut jopa vaikealta. Pikku hiljaa oon alkanut saamaan siitä taas kiinni ja voi miten vapauttavaa tämä onkaan. Oon löytänyt itsestäni taas uudenlaisia puolia ja uudenlaista voimaa. Oon ollut itseni tukena tässä prosessissa täysillä ja se on ollut suurin apu ja lohtu.

Uuden alun ensimmäiset hetket

Julkaistu tekijä Noora

Kun avaan aamulla silmäni, en muista missä olen. Huone näyttää vain etäisesti tutulta, mutta lopulta muistan. Ja lopulta muistan, mitä on tapahtunut. Hän ei ole vieressäni. Ei ole ollut hetkeen. Sydän käpristyy heti tuskasta ja päästän keuhkoistani pienen aallon epätoivoa ilmoille. Tapahtunut on edelleen totta ja minun on jälleen kohdattava uusi päivä tuskani kanssa.

Eron jälkeen pakkasin omaisuuteni autoon ja lähdin mummolle. Olen ollut mummolla nyt kolme yötä. Tulin tänne pääsiäiseksi hengähtämään ja valmistautumaan vapaaehtoiseen kodittomuuteen. Tänään se alkaisi viimein. On aika palata työskentelypaikkakunnalleni ja alkaa elää arkea koirani kanssa autossa. Tästähän minä olen haaveillut jo vuosia, se on ollut yksi suurimmista unelmistani. En vain osannut odottaa, että toisen unelman oli säryttävä, jotta toinen voisi toteutua.

Mummo ei ole vielä herännyt. Suuntaan vessaan pesemään kasvot ja hampaat. Menen päästämään koiran ulos ja odotan ovella, kun se nuuhkii raikasta ilmaa ja kosteaa maata. Kun hiippailen keittiöön ja alan vetää suodatinpussia pahvilaatikosta asetellakseni sen kahvinkeittimeen, kuulen mummon makuuhuoneen oven kolahtavan. Huikkaamme lempeät huomenet ja minut valtaa lämpö ja kiitollisuus. Onneksi saan olla täällä hänen hoivissaan.

Hörpimme aamukahvia ja juttelemme mitä mieleen tulee. Puran sydäntäni ja kerron ex-puolisostani ja meidän suhteestamme. Kurkkua kuristaa, mutta tällä kertaa en itke. Mummo kuuntelee ja ymmärtää. Hän on kovin iloinen läsnäolostani ja siitä, että kaikki on pohjimmiltaan hyvin. Se on lohdullista.

Touhuan koko päivän, teen valmisteluja autooni ja helpotan mummon arkea. Täytän aiemmin pesemäni vesikanisterit ja tyhjennän kemiallisen wc:n. Laitan toissapäivänä pesemäni kotoisan tuoksuiset lakanat valmiiksi ja järjestelen hieman paikkoja. Silitän verhot ja ripustan ne auton takaovelle. Viikkaan mummon puhtaat pyykit ja tiskaan astiat. Kastelen mummoni kukat sekä omani, jotka jätän hänen huomaansa, kun en niitä autoon voi ottaa. Yhdessä teemme ruokaa ja katsomme mustavalkoelokuvan.

Minua alkaa jännittää. Täytyy lähteä ajamaan reilun kolmensadan kilometrin päähän, jotta olisin lähempänä työpaikkaani huomenna. Suru lepää rinnassani harmaana möykkynä ja pelko vie ruokahalun. Pelko siitä, etten palaakaan kotiin. Kotiin, jossa odottaisi lämmin syli ja maailman kaunein hymy. Sitä ei enää ole. On vain minä ja vapaus. Kuinka ristiriitaista voikaan olla, kun tuntee yhtä aikaa niin valtavan musertavaa surua ja suurenmoista onnea. Se tuntuu väärältä.

Ohjaan autoni pois mummon pihasta ja käännyn kohti määränpäätäni. Pala nousee kurkkuun ja kyyneleet tekevät hennon puron poskilleni. Niin paljon tunteita yhtä aikaa. Riemua, ikävää, haikeutta, rauhaa. On haikeaa jättää mummo taas yksin. Mietin, mitä ex-puolisoni mahtaa tehdä. Mitä hän tuntee ja ajattelee. Pyörittelen vaihtoehtoja, mihin parkkeeraisin autoni ensimmäiseksi kodittomaksi yöksi. Sitten vain ajan.

Olen ajanut jo pari tuntia, kun laitan musiikkia soimaan. Koitan laulaa mukana, kuten aina teen, mutta ääneni särkyy ja on vaikea hengittää. Nyt en voi alkaa itkeä, kun olen ratin takana, on pakko pidätellä. Pysähdyn pitämään taukoa huoltoasemalle, hyppään kuskin paikalta pienen kotini puolelle koirani kanssa ja annan kyynelten tulla. Rinnassa tuntuu taas se möykky. Ihan kun en saisi itkettyä tarpeeksi, vaikka kuinka nyyhkytän. Ja aivan yhtäkkiä hiljaisuus laskeutuu ja kosteat poskeni alkavat tuntua kiristäviltä kohdatessaan lämpimän ilman.

Loppumatkan ajan kuunnellen podcastia. Matkaa on saman verran kun mummolta taukopaikalle, mutta se tuntuu kaksi kertaa pidemmältä. Aurinko alkaa laskea ja taivas on kaunis. Se näyttää toiveikkaalta maalaukselta ja mietin, että haluan piirtää siitä kuvan. Eteeni avautuu henkeäsalpaavan kaunis maisema, jossa kevääseen heräävät vihertävät pellot ja puut yhdistyvät sinisen ja oranssin sävyiseen taivaaseen. Mieleeni hiipii ajatus siitä, että tämä on kotini. Kotini on täällä kaikkialla. Olen aina kotona.

Alan saapua jo tuttuihin maisemiin, enää ei ole pitkä matka. Ohjaan autoni tutusta risteyksestä kohti kaavailemaani yöpymispaikkaa. Vauhdin hiljentyessä koirani herää uniltaan ja valpastuu. Se alkaa katsella maisemia ikkunasta. Pehmeästi totean hänelle olevamme kohta perillä. Peruutan auton parkkipaikan ruutuun ja käymme hieman oikomassa raajojamme viereisellä polulla. Taivas on jo kauniin vaaleanpunainen ja takapihani järven liplatus rauhoittaa. Minulla on kaunis takapiha tänään.

Kun menen sisälle kotiini, en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Minulla ei ole pohjalla mitään rutiineja uudessa elämäntavassani, ei mitään toimintatapoja. Istun sängylle katselemaan uinuvaa rantaa ja alan taas itkeä ikävääni. Tyhjyys ottaa vallan. Samalla kuitenkin muistan kiitollisuuden. Kiitollisuuden siitä, että elän parhaillaan unelmaani. Kiitollisuuden ex-puolisostani, että sain tuntea hänet ja elää elämäni parasta aikaa hänen kanssaan. Kiitollisuuden siitä, että universumi haluaa aina minulle parasta.

Pieni toivonkipinä herää: ehkei tämä ole lopullista. Meidät revittiin erilleen, jotta molemmat voivat kasvaa. Omalta osaltani saan nyt elää todeksi sen unelman, mikä minun täytyy kokea yksin. Universumi päätti panna tämän toteen nyt, jotta se tapahtuisi. Ja samaan aikaan ex-puolisoni pääsee avaamaan omia solmujaan ja tekemään sisäistä työtään. Minulla on vahva tunne siitä, ettemme ole vielä valmiita hänen kanssaan. Me tapaamme vielä uudelleen ja silloin kaikki on valmista.

Ja jos näin ei ole, niin sitten ei ole. Epätietoisuus korventaa, mutta haluan luottaa tulevaisuuteen. Se, minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu.

Uskallatko nähdä totuuden, vaikka se särkee kauniin unelman?

Julkaistu tekijä Noora

Aiemmassa postauksessa puhuin hieman numerologiasta ja yhdeksännestä vuodesta, kollektiivisesti ja henkilökohtaisessa elämässäni. Oon tehnyt paljon itsetutkiskelua ja tarkastellut elämääni, unelmiani ja toiveitani. Tietoisesti miettinyt sitä, mistä kuuluisi päästää irti. Mikä kaikki on aika hyvästellä. Menin todella syvälle näihin ajatuksiin ja se alkoi sattua. Ymmärsin, että sen kuuluukin sattua, jotta uutta voi syntyä. Koska synnytys on kivuliasta.

Sieluni on alkanut varistelemaan lehtiä, jotka eivät enää kasva kevääseen. Oon ollut myrskyävän meren keskellä ja kaikki mitä oon itse voinut tehdä, on ollut pitää kiinni veneen laidoista ja pysyä kyydissä. Itse en voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu, mutta aina voin valita. Valita mitä näen tai teen, miten suhtaudun. Ilmassa on ollut väsymystä, turtumista, haikeutta. Joku suurempi asia vielä odottaa hyvästejä.

Numerologian vuonna 9 universumi ei kysy ”jaksatko pitää vielä kiinni?”, vaan kysymys on ”uskallatko päästää irti?”. Irtipäästäminen on epämiellyttävää ja tuskallista. Mutta sitä seuraa aina vapaus ja rauha. Aika irtipäästämiselle on, mikäli asia ei enää vie sua eteenpäin ja palvele sua. Se voi olla yllättäväkin asia – esimerkiksi rakastava ja lämmin parisuhde.

Joskus intuition ääntä voi olla vaikea kuulla

Kun tapasin puolisoni, näin ilmassa jatkuvasti merkkejä ja synkronisiteetteja siitä, että oon menossa oikeaan suuntaan. Että tämä on oikea ihminen ja kumppani mulle. Toivottomana romantikkona tulkitsin kaiken ja halusin uskoa niin, että tietysti me ollaan loppuelämä yhdessä. Osasin nähdä myös realiteetit ja ymmärsin ihastumis- ja rakastumisvaiheen tuoman pakahtumisen, mutta kaikki tuntui selittämättömällä tavalla vain ja ainoastaan oikealta.

Rakastan puolisoani valtavasti ja uskoin, että meillä on mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen ja loppuelämään. Mutta sitä uskoa koeteltiin runsain ottein. Tässä kohdassa olin kaivautunut syvyyksiin etsimään ydintä, omaa sisintä tunnettani asian laitaan. Oon ollut todella suuressa ristiriidassa. En avaa suhteemme yksityiskohtia konkretian tasolla enempää, mutta oma sydän on nykinyt molempiin suuntiin. Omalta osaltani oon tehnyt lähes kaiken mitä voin ja toisaalta en halua, että oman itseni kustannuksella menisin jatkuvasti äärimmilleni. Toinen puoli mussa haluaa irrottaa ja astua täyteen vapauteen, astua uudelle maaperälle tutkimaan paikkoja. Toinen puoli uskoo syvästi ja kaipaa turvaa ja yhteyttä sielunkumppanista.

Ja sydän rakastaa täysillä. Se ei olisi rakkautta, jos tämä ei sattuisi näin paljon. Oon valmis päästämään irti parisuhteestani, jos se niin on tarkoitettu. Ehkä universumi viestittää, että puolisoni tuli elämääni vain hetkeksi opettamaan mulle tietyt asiat. Ja nyt tehtävä on täytetty. Oon oppinut asettamaan rajoja. Vaatimaan kunnioitusta ja turvaa. Oon uskaltanut rakastaa aidosti ja täysillä koko sydämestäni. Oon pysynyt toisen vierellä vaikeina hetkinä, kahlannut läpi tuskan. Iloinnut ja tuntenut valtavaa riemua toisen kanssa ja puolesta. Antanut anteeksi vaikka sydäntä on riipinyt ja se on huutanut tuskaansa. Oon oppinut muistamaan sen, kuka todella oon.

Vaikka parisuhde tulisikin päätökseen, rakkaus ei lopu siihen. Se säilyy ja ajan saatossa muuttaa muotoaan. Jossain kohti se ei välttämättä kohdistu enää itse ihmiseen, mutta hänen sieluunsa kylläkin. Tulen aina olemaan kiitollinen hänestä. Hän on opettanut mulle niin paljon. Suurta rakkautta on se, että osaa tehdä molempien sieluja ruokkivan päätöksen suhteen tilasta. Jos molemmat voivat paremmin erillään, eroaminen on aina oikea ja hyvä ratkaisu. Se sattuu, se repii ja musertaa. Etenkin kun jäljellä on niin valtava määrä rakkautta. Mutta se ei ole maailmanloppu. Se on aina uusi alku ja mahdollisuus.

Aika päästää irti

Alusta asti oon pitänyt meidän suhdetta taianomaisena. Meidän välillä on joku syvempi yhteys ja sitä ei voi sanoin selittää, vain kokea. Jokaisessa parisuhteessa on riitoja, ongelmia ja vaikeuksia. Ne voivat solahtaa osaksi arkea tai näyttäytyä pitempinä vaikeina kausina ja ajanjaksoina. Toki meidänkin parisuhteessa oli omia ongelmiansa ja riitoja, kuten asiaan kuuluu. Mutta suhteemme perusta oli kunnossa, eikä siinä ollut varsinaisesti vikaa.

Päätimme jatkaa omien polkujemme kulkemista molemmat tahoillaan. Toimiva parisuhde vaatii sen, että molemmat osaavat olla itsensä kanssa, kunnioittaa toisen lisäksi myös itseään. Kasvoimme molemmat valtavasti suhteemme aikana, mutta kasvua täytyy jatkaa nyt ilman toista. Päätös oli valtavan raskas ja vaikea. Erostamme on vain kaksi päivää, joten oon vasta tämän matkan alussa.

Koen yhtä aikaa valtavaa epäuskoa, surua ja helpotusta. Sydäntä riipii ja suru tuntuu valtavana, raskaana möykkynä rinnassa. Kun itku tulee, musta tuntuu, etten saa millään itkettyä kaikkea ulos. Ja sitten se loppuu ja rauha laskeutuu. Ihanat muistot virtaavat mieleen ja ajatus siitä raastaa, etten enää voi jakaa elämän pienimpiä ja hölmöimpiä asioita hänen kanssaan. Sattuu myös valtavasti ex-puolisoni puolesta, kun mietin sitä, kuinka paha olo hänellä varmasti nyt on.

Samaan aikaan kuitenkin oon myös valtavan helpottunut. Asialle saatiin päätös, eikä tarvitse enää roikkua löysässä hirressä. Suhteen viime hetket olivat vaikeita, kun molemmat aavistivat että ero on tulossa. Mulla on edessäni nyt valtavan suuri muutos ja uusi alku. Olo on todella vapautunut ja innostunut niinä hetkinä, kun sydän ei muistuta murenemisestaan. Tiedän, että aika on ainut asia mikä auttaa ja otan tämän kaiken vastaan kiitollisuudella. Aion tuntea joka ikisen tunteen ja elää joka ikisen hetken tässä prosessissa. Vielä tulee se päivä, kun alkaa helpottaa.

Oon ihan valtavan kiitollinen tästä parisuhteesta ja ihmisestä, jonka kanssa sain sitä elää. Rakkaus oli aidointa mitä voi olla, se oli molemmin puoleista ja runsasta. Ja se on edelleen, ei se mihinkään oo hävinnyt. Erosimme hyvissä ja lämpimissä väleissä ja sovimme olevamme tarvittaessa toistemme tukena tällä matkalla. Kuka tietää, vaikka palaisimme vielä yhteen jossain toisessa ajassa ja paikassa. Se ei oo poissuljettua, mutta ei myöskään tarkoituksena. Mutta jos meidät on yhteen tarkoitettu, meidän tiet tulee vielä kohtaamaan.

Mene rohkeasti kohti sitä, mitä pelkäät

Asioiden ei tarvitse olla ehdottomia. Tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon taivas, sillä se on sitä, mihin olemme tottuneet. Vaikka elämä tuntuisi kurjalta, juurrumme haitallisiin tapoihimme tai ihmissuhteisiin, sillä ne on tuttua ja turvallista. Tuntematon pelottaa. Ja mua pelottaa. Pelottaa päästää irti ihmisestä, jota niin valtavasti rakastan. Ja samalla se on rakkautta suurimmillaan. Pelottaa aloittaa täysin uudenlainen elämä ilman vakituista asuntoa, vaikka siitä oon haaveillut vuosia. Pelottaa se, että universumi johdattelee mua nyt hyvin selkeästi siihen suuntaa, mihin mun kuuluu kulkea.

Rohkeutta ei ole se, ettet pelkää. Rohkeutta on se, että vaikka sua pelottaa, niin teet silti. Tarvitset pelon tunnetta selviytyäksesi elämässä, se on luonnollista ja inhimillistä. Voit antaa pelon tunteen viipyillä ja olla, kun lähdet tekemään suurta muutosta. Järkevästi ajateltuasi varmasti tiedät itsekin, ettei asia ole sellainen, mihin voisit kuolla (jos se ei ole). Sulla on kaunis ja ainutlaatuinen elämä elettävänä, joten mene ja elä! Älä anna pelon rajoittaa sitä. Voit aina palata läsnäoloon ja hengitykseesi. Hengitä syvään ja kerro itsellesi, että kaikki on hyvin. Koska kaikki on hyvin.

Kuten sanoinkin, oon vasta uuden vaiheen alussa. Tulen tuntemaan vielä melkoisen tunteiden kimaran. Elän päivä kerrallaan, tarvittaessa hetki kerrallaan. Mulla on elämässä rakkaita ihmisiä, läheisyyttä, turvaa ja ihanaa tekemistä. Ja mulla on elämässä itseni. Itse tulen olemaan itseni suurin tuki ja turva. Vaikka nyt sattuu ja on vaikea hengittää, vielä jonain päivänä muistelen tätä hetkeä ilolla ja kiitollisuudella siitä, että sain mahdollisuuden oppia.

Luopumisen vuosi – dharma kuiskii ja sykli sulkeutuu

Julkaistu tekijä Noora

Musta tuntuu, että oon viime päivinä ryöminyt todella matalissa energioissa. Rakastan kirjoittamista, mutta tekstiä ei ole syntynyt blogiinkaan. Ajatukseni liitelevät kaikessa inspiroivassa ja keveässä, mutta konkretian tasolla olen ollut pahasti jumissa. Olen innostunut niin monesta asiasta yhtä aikaa, etten tiedä, mihin suuntaisin huomioni ja energiani. Toisin sanoen viipyilen huomattavasti enemmän feminiinisessä luomisen ja ideoinnin energiassa mutta maskuliinienergian toimeenpaneva ote nukkuu.

Palkkatyöni tuntuu syövän mua päivä päivältä enemmän. En pääse käyttämään luovuuttani ja tekemään mua innostavia asioita. Kerkeän kyllä kuuntelemaan musiikkia ja podcasteja töitä tehdessä, mutta inspiraatio ja ajatukset jäävät leijailemaan, kun en pääse toteuttamaan niitä. Työpäivän jälkeen kuppi tuntuu tyhjältä, eikä energiaa enää riitäkään omille kiinnostuksen kohteille. Se on todella kuluttavaa.

2025 on numerologisesti syklin viimeinen vuosi

Numerologisesti elämä etenee yhdeksän vuoden sykleissä. Vuosi 1 on vahvasti uuden alun energiaa täynnä, kun taas yhdeksäntenä vuonna asioita laitetaan pakettiin ja päästetään irti siitä, mikä ei enää palvele. Tämä kuluva vuosi on kollektiivisesti yhdeksäs, eli viimeinen vuosi. Jokaisen ihmisen elämässä vallitsee tietyssä määrin kuluvan vuoden energia. Itse huomaan ympärillä paljon esimerkiksi parisuhteiden päättymisiä ja uuden suunnan etsimistä.

Jokaisella on myös oma henkilökohtainen syklinsä. Voit laskea oman meneillään olevan numerologisen vuotesi laskemalla yhteen syntymäpäiväsi numerot yksitellen, sekä lisäämällä niihin sen vuosiluvun numerot, jolloin sulla viimeksi oli syntymäpäivä. Esimerkiksi jos syntymäpäiväsi olisi 25.11., laskisit 2+5+1+1+2+0+2+4. Tästä tulee 17. Koska tulos on kaksinumeroinen, lasketaan vielä 1 ja 7 yhteen, eli saadaan tulokseksi 8. Henkilökohtaisesti sulla olisi siis syklin kahdeksas vuosi meneillään.

Sen lisäksi, että 2025 on yhdeksäs vuosi, mulla on myös henkilökohtainen syklini yhdeksännessä vuodessa. Mulla on viimeisen vuoden tuplavaikutus. Ja sen on huomannut! Universumi on todella puskenut mua miettimään, mitä haluan elämässäni säilyttää ja mistä on aika päästää irti. Olen tietoisesti hidastanut tahtia, jättänyt kaiken ylimääräisen pois elämästäni ja reflektoinut. Olen myös henkisesti alkanut valmistautua tulevaan syklin ensimmäiseen vuoteen.

Kun syklini alkaa alusta ja ensimmäinen vuoteni saapuu, täytän 30. Tämä on jollain tapaa jopa maagista. Vuosikymmen vaihtuu, human design -profiilini mukaan siirryn seikkailijasta roolimalliksi, saavutan yhteiskunnan mukaan ”aikuisuuden”. Mulla ei ole koskaan ollut ikäkriisiä, eikä ole nytkään. Odotan malttamattomana tulevaa, mutta pyrin toki elämään tässä hetkessä. Ja nyt musta vahvasti tuntuu, että oon ottamassa suuria harppauksia eteenpäin omalla polullani.

Tee sitä, mikä inspiroi!

Vaikka mulla onkin tässä viimeaikoina ollut olo, etten ole saanut paljoakaan aikaiseksi, teen asioita silti. Teen asioita, mitkä innostaa ja inspiroi. Ne ruokkii mun sielua ja vie eteenpäin. Joten tee sinäkin. Tekemiesi asioiden ei tarvitse olla näennäisesti tuottavia tai hyödyllisiä. Ne ovat sitä, mikäli ne saa sut syttymään ja tuntemaan elämän kipinän sisälläsi. Asiat, jotka sytyttää sut innostuksesta, ruokkii aina korkeampaa hyvää ja itsesi lisäksi koko universumi hyötyy siitä.

Meillä kaikilla, jopa maapallolla on jokaisella oma uniikki dharmamme. Dharma tarkoittaa sielusi tehtävää, se on jotain, minkä vuoksi oot tänne syntynyt. Auringon dharma on tuottaa valoa ja lämpöä. Lintujen dharma on laulaa kauniisti ja lennellä ympäriinsä. Mun dharma on kirjoittaa ja luoda maailmaan kauneutta. Mikä sun dharma on? Mieti, millainen olit lapsena, mitä rakastit tehdä. Lapsena olemme aidoimmillamme, eikä yhteiskunnan odotukset ole aivopesseet meitä suorittamaan elämää.

Tänä vuonna oon oivaltanut oman dharmani ja huomaamattani lähtenyt kulkemaan sitä kohti. Törmäsin jossain hienoon toteamukseen siitä, ettei omaa dharman polkua voi edes lähteä kulkemaan, sillä ei polkua vielä ole olemassa. Polkuhan tarkoittaa sitä, että joku on jo kulkenut sitä reittiä pitkin. Jokaisen meidän dharma on kuitenkin ainoa laatuaan, joten valmista polkua meillä kenelläkään ei ole.

Mulla on paljon ideoita tulevaan. Vielä en tarkalleen tiedä, miten ja milloin niitä lähden käytännön tasolla toteuttamaan, mutta luotan elämään ja universumin ajoitukseen. Asiat saapuvat elämääni, kun olen ne valmis kohtaamaan ja ne etenevät niin kuin on tarkoitettu. Kova jano mulla olisi jo saada otettua valtava harppaus tuntemattomaan, mutta maltan vielä. Tunnistan selkeästi jo siirtyneeni muutoksen ja uuden alun energiaan, mutta edessä on vielä luopumista ja asioiden loppuunsaattamista.

Antautuminen elämän virtaan johdattaa oikeiden asioiden äärelle

Jos susta tuntuu, että olet hukassa tai jumissa, antaudu täysin. Hidasta, pysähdy ja antaudu. Se ei tarkoita luovuttamista tai kaikesta luopumista. Se tarkoittaa sitä, että annat elämälle tilaa tapahtua ja universumin tuoda oikeita asioita sulle. Se, mitä ruokit, kasvaa. Joten sen sijaan, että kantaisit kaunaa, yrittäisit kontrolloida kaikkea tai keskittyisit surkuttelemaan elämääsi, anna mielummin anteeksi, rentoudu ja keskity siihen, mikä on hyvin. Keskity asioihin, mistä olet kiitollinen. Ole kiitollinen kaikesta siitä, mitä sulla jo on.

Onni tulee aina sisältä päin. Onnellisuutta ei voi ostaa, eikä se tule mistään ulkoisesta. Voit menettää elämässäsi kaiken, siis ihan kaiken, ja olla silti onnellinen. Kaikki on kiinni omasta suhtautumisestasi ja siitä, miten päätät nähdä elämäsi. Tämä on todella vaikeaa joskus toteuttaa tai edes muistaa, tiedän. Mutta se on totta. Jos päätät rakastaa elämää, se rakastaa sua. Tee asioita, mitä rakastat. Se tuo elämääsi onnellisuutta. Kirjoita itsellesi lista asioista, jotka innostavat sua juuri tällä hetkellä ja palaa listaan, kun tuntuu hankalalta.

Vetovoiman laki todellakin pätee. Jos uskot pahojen asioiden tapahtuvan, niitähän tapahtuu. Ohjelmoit mielesi ajattelemaan ja odottamaan negatiivisia asioita ja reagoit pieniinkin vastoinkäymisiin raskaasti. Jos taas uskot, että vastoinkäymisiä tapahtuu kaikille ja keskityt asioihin mitkä ovat hyvin, ruokit hyvää. Kun energiasi värähtelee korkeammalla taajudella, elämä tuntuu kevyemmältä ja huolettomammalta. Et voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, mutta voit valita oman suhtautumisesi.

Oon ollut jonkin aikaa jumissa kirjoittamisen kanssa, mutta tämä teksti tuntui avaavan patoja. Tuntuu, kuin olisi helpompi hengittää ja ajatukset saivat taas hieman kirkkaampia sävyjä. Rakastan kirjoittamista ja toivon, että autoin myös sua edes hieman eteenpäin.